Sil­ti vä­hän yl­lä­tyin, mil­lai­seen ti­laan gra­dun kir­joi­tuk­ses­sa voi hump­sah­taa. En muis­ta, et­tä ai­em­man opin­näyt­teen kans­sa oli­si ker­taa­kaan käy­nyt niin, et­tä te­o­ri­aa lu­kies­sa aja­tuk­set ei­vät mei­naa mah­tua pää­hän tai sor­met eh­tiä tans­sia näp­päi­mis­töl­lä riit­tä­vän no­pe­as­ti, jot­ta kai­ken eh­tii saa­da muis­tiin. Minä, prok­ras­ti­naa­ti­on ja si­jais­toi­min­to­jen ylin ys­tä­vä, en il­tai­sin mal­ta odot­taa, et­tä oli­si taas aa­mu ja pää­si­si jat­ka­maan su­kel­lus­ta yhä sy­vem­mäl­le. Jos­sain tuon su­kel­luk­sen poh­jal­la odot­taa pal­kin­to­na kris­tal­lin­kir­kas ym­mär­rys sii­tä, mi­ten lii­ket­tä ja kaik­kia sii­hen liit­ty­viä kom­po­nent­te­ja il­mais­taan eri kie­lis­sä ja mil­lai­sia te­o­ri­a­him­me­lei­tä tä­män ym­pä­ril­le on ai­kain saa­tos­sa ra­ken­net­tu.