JO­EN­SUU / Riit­ta Mik­ko­nen

Kulttuuritoimittaja, tietokirjailija ja muusikko Suonna Konosen esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle on saanut hyvän vastaanoton, mikä rohkaisee kirjailijan pohtimaan mikä mielessä pyörivistä ideoista ansaitsee seuraavana tulla käsittelyyn.

Ko­no­nen täh­den­tää, et­tä Kir­jai­li­ja­lii­ton jä­se­nyyt­tä voi ha­kea kah­den jul­kais­tun ro­maa­nin jäl­keen. Sii­hen saak­ka tit­te­lik­si saa­vat kel­va­ta en­ti­set.

– Olen saa­nut teh­dä toi­mit­ta­ja­na töi­tä yli 20 vuot­ta, ja muu­sik­ko­na pit­kän uran, jo­ten ei oli­si mi­kään ka­tast­ro­fi ol­lut, jol­lei tämä oli­si on­nis­tu­nut.

Suon­na Ko­no­nen tuli Jo­en­suu­hun, sa­no­ma­leh­ti Kar­ja­lai­seen töi­hin 90-lu­vun lo­pul­la Jy­väs­ky­läs­tä, jos­sa oli yli­o­pis­tos­sa opis­kel­lut jour­na­lis­tiik­kaa ja teh­nyt töi­tä ke­sä­toi­mit­ta­ja­na. Am­ma­tin­va­lin­ta oli kui­ten­kin sel­vä jo ve­ren­pe­rin­tö­nä. Ko­no­nen on toi­mit­ta­ja kol­man­nes­sa pol­ves­sa.

– Jo­en­suus­sa sit­ten kävi ku­ten ih­mi­sil­le käy, uu­det ih­mi­set si­to­vat paik­kaan. Löy­tyi bän­di­ka­ve­rei­ta, pe­rus­tet­tiin per­he.

Ja mi­tä­päs vi­kaa kau­pun­gis­sa, hy­vin käy ro­maa­nin­kin poh­jak­si. Jo­en­suu­ta tun­te­vat voi­vat si­joit­taa it­sen­sä ker­to­muk­seen mu­kaan, vil­kut­taa ku­kin omas­ta ka­dun­kul­mas­taan läh­ti­jäl­le.

– Kyl­lä tä­män ro­maa­nin yk­si teh­tä­vä on nos­taa esiin näi­tä syr­jä­seu­tu­ja, jois­ta ei val­ta­kun­nan­ta­sol­la pal­jon pu­hu­ta ei­kä kir­joi­te­ta. Kult­tuu­ri si­joit­tuu kir­jal­li­suu­des­sa yleen­sä pää­kau­pun­ki­seu­dul­le.

Kult­tuu­ri­toi­mit­ta­ja tun­tee maa­kun­nan kult­tuu­rin, niin an­si­ot kuin puut­teet­kin. Yh­te­nä kir­jal­li­sis­ta esi­ku­vis­taan hän mai­nit­see Heik­ki Tu­ru­sen, voit­ta­mat­to­man itäi­sen elä­män ku­vaa­jan. Tu­ru­sen tapa on he­rät­tää hen­ki­löt eroon le­ve­äl­lä mur­teel­la ja vah­val­la sa­nan­käy­töl­lä.

– It­se py­rin kui­ten­kin yleis­kie­li­sem­pään il­mai­suun.

Vah­vaa sa­nan­käyt­töä tuo­re ro­maa­ni si­säl­tää il­man mur­ret­ta­kin. Poh­jois­kar­ja­lais­ta huu­mo­ria, joka voi ul­ko­puo­li­ses­ta kuu­los­taa kar­vaal­ta kel­jui­lul­ta. Saat­taa pal­jas­tua sy­väk­si vä­lit­tä­mi­sek­si, jopa rak­kau­dek­si. Mi­kä­li sel­lai­ses­ta ää­neen pu­hut­tai­siin.

Aiheita riittää

Suon­na Ko­no­nen sa­noo ro­maa­nin ide­an pyö­ri­neen mie­les­sä tois­ta­kym­men­tä vuot­ta. Pari vuot­ta sit­ten tuli nyt-tai-ei-kos­kaan-het­ki, syy sama kuin mo­nel­la muul­la­kin kult­tuu­rin te­ki­jäl­lä.

– Ba­naa­lil­ta saat­taa kuu­los­taa, mut­ta kun ko­ro­na-ai­ka tyh­jen­si vii­kon­lo­puis­ta kei­kat, jäi ai­kaa kir­joit­ta­mi­sel­le. Toi­saal­ta ajat­te­lin, et­tä vie­lä vii­si­kymp­pi­se­nä voi tul­la jul­kais­tuk­si esi­kois­kir­jai­li­ja­na.

Ko­no­sel­la on use­am­pia mu­sii­kil­li­sia ko­koon­pa­no­ja, ak­tii­vi­sin täl­lä het­kel­lä Huo­ju­va lato, jol­ta il­mes­tyi täl­le ke­säl­le levy Uto­pia, Te­xas. Myös mu­sii­kin­te­koon on ko­ro­na siis va­paut­ta­nut ai­kaa.

Ai­em­min vii­si tie­to­kir­jaa jul­kais­sut Ko­no­nen työs­tää täl­lä het­kel­lä Jo­ki­saar­nat-te­os­ta, jo­hon hän sai Suo­men tie­to­kir­jai­li­joi­den apu­ra­han, sekä kir­jai­li­ja Juk­ka It­ko­sen elä­mä­ker­taa, jo­hon on Jour­na­lis­ti­sen kult­tuu­ri­sää­tiö Jo­ke­sin apu­ra­ha.

– Jo­ki­saar­nat läh­ti liik­keel­le me­lon­ta­har­ras­tuk­ses­ta­ni ja aja­tuk­ses­ta kir­joit­taa jois­ta muu­ten­kin kuin luon­to­nä­kö­kul­mas­ta. Kun me­lon Py­hä­se­län Ni­van­jo­el­la, muis­te­len joen var­res­sa asu­nut­ta Mart­ti Mä­ke­lää. Ii­jo­el­la tie­tys­ti Kal­le Pää­ta­loa.

Jo­ki­saar­nat jul­kai­see ke­vääl­lä 2023 Reu­na-kus­tan­ta­mo. It­ko­sel­le ha­e­taan vie­lä jul­kai­si­jaa.

– Teen kir­jaa yh­des­sä var­kau­te­lai­sen toi­mit­ta­jan ja It­ko­sen ys­tä­vän Ant­ti Ahon kans­sa.

Apu­ra­ho­jen tur­vin Ko­no­nen on voi­nut ol­la pää­toi­mes­ta va­pail­la, mut­ta heit­täy­ty­mi­nen va­paak­si tai­tei­li­jak­si ei vie­lä tois­tai­sek­si ole mie­les­sä. Ta­lou­del­li­nen tur­va mah­dol­lis­taa luo­vat si­vu­toi­met.

– Eu­ro­jen ka­saan haa­li­mi­nen luo­vil­la aloil­la ei ole help­poa.

Eu­ro­jen ka­saan haa­li­mi­nen luo­vil­la aloil­la ei ole help­poa.

– On­han kult­tuu­ri­toi­mit­ta­juu­des­sa puo­len­sa, kai­paan jo nyt esi­mer­kik­si le­vy­ar­vos­te­lu­jen kir­joit­ta­mis­ta.

Kir­joit­ta­mi­sen help­pout­ta Suon­na Ko­no­nen pi­tää­kin yh­te­nä valt­ti­naan. Toi­mit­ta­ja suol­taa ly­hyi­tä teks­te­jä, jot­ka val­mis­tu­vat no­pe­as­ti. Kir­jan te­ke­mi­nen on pit­kä pro­ses­si. Kir­joit­ta­mi­sen luk­ko­ja ei syn­ny, kun on tot­tu­nut te­ke­mi­seen, näh­nyt sii­hen toi­mi­van mal­lin jo lap­se­na.

– Uu­sia ai­hei­ta on mie­les­sä, jo­ten mik­si­pä en tois­ta­kin ro­maa­nia kir­joit­tai­si.

Tietosisältöinen romaani

Tie päät­tyy me­ren ran­nal­le ker­too mat­kas­ta, joka al­kaa Jo­en­suus­ta ja päät­tyy Vuo­rei­jan pik­ku­kau­pun­kiin Ba­rent­sin­me­ren ran­nal­le. Mat­kan te­kee vii­si­kymp­pi­nen muu­sik­ko, pi­a­nis­ti ja lau­lun­te­ki­jä Jo­han Jo­hans­son, joka ot­taa pi­a­non kyy­tiin­sä ja aloit­taa uu­den elä­män.

Mat­ka ta­pah­tuu ajas­sa en­nen ko­ro­naa, jo­ta­kuin­kin re­aa­li­maa­il­mas­sa il­man vii­mei­sim­piä maa­il­mank­rii­se­jä. Ai­ka on to­del­lis­ta, sa­moin kul­ku­reit­ti ja pai­kat, ym­pä­ris­tö on ole­mas­sa. Ko­no­nen on reis­san­nut pal­jon poh­joi­ses­sa, te­ki­pä vie­lä kir­joit­ta­mi­sen ede­tes­sä tar­kis­tus­reis­sun var­mis­taak­seen ta­ri­nan aset­tu­mi­sen kar­tal­le.

Myös pää­hen­ki­lön us­kot­ta­vuut­ta kir­joit­ta­ja on var­mis­tel­lut si­joit­ta­mal­la hä­neen pal­jon it­se­ään: yh­tei­nen syn­nyin­maa Ruot­si, yh­tei­nen in­to­hi­mo mu­siik­kiin. Lu­ki­ja voi ha­lu­tes­saan poh­tia mit­kä omi­nai­suu­det tai koh­taa­mi­set ovat ta­pah­tu­nei­ta, mit­kä ku­vi­tel­tu­ja tai ken­ties haa­veil­tu­ja.

Eri­tyi­sen mer­kil­le pan­ta­vaa, mer­kil­lis­tä ja mer­kit­tä­vää, on ro­maa­nin si­säl­tä­mä mu­sii­kil­li­nen tie­to, joka avau­tu­nee vain asi­aan vih­kiy­ty­neil­le har­ras­ta­jil­le. Teos on kui­ten­kin hy­vin lu­et­ta­vis­sa näi­hin koh­tiin tar­kem­min tart­tu­mat­ta.

– Kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja, var­mas­ti ihan ai­hees­ta, huo­maut­ti­kin, et­tä kir­jaa eh­kä lu­ke­vat muut­kin kuin mu­sii­kis­ta kiin­nos­tu­neet.

Mui­ta­kin tie­don pa­la­sia on pal­jon, Jo­en­suus­ta ja me­no­mat­kan paik­ka­kun­nil­ta, maa­il­man­me­nos­ta ja kult­tuu­ris­ta yleen­sä. Pa­la­set on si­joi­tet­tu ro­maa­niin ko­ke­neen toi­mit­ta­jan tai­dol­la, ro­maa­nin lu­ki­jal­le ei tul­le mie­leen­kään epäil­lä tie­to­jen paik­kan­sa­pi­tä­vyyt­tä.

Yk­si eh­dot­to­mis­ta te­ok­sen vah­vuuk­sis­ta on lu­et­ta­vuus: su­ju­va ete­ne­mi­nen, kau­nis ja puh­das suo­men kie­li.

Mitä it­se juo­neen tu­lee, niin kyy­nik­ko eh­kä nä­ki­si sen tyy­pil­li­se­nä, vaik­ka­kin kuor­ru­tet­tu­na vii­den­kym­pin vil­li­tyk­se­nä, unel­moin­ti­na pa­luus­ta vi­rii­lim­pään nuo­ruu­teen. Sii­nä vaih­to­eh­dos­sa ei eh­kä käy hy­vin, mut­ta voi­han se ol­la myös kas­vu­ta­ri­na, uu­den alun jäl­kei­nen pa­luu to­del­li­suu­teen.

Ker­to­mus jät­tää lu­ki­jan har­kin­taan, on­ko ky­sees­sä ym­mär­ryk­sen ha­ke­mi­nen vai löy­tä­mi­nen. Sii­tä kai ih­mis­suh­teis­sa on yleen­sä lo­pul­ta kyse. Hy­vä­kään ro­maa­ni ei tyh­jen­nä pa­jat­soa.