Suomi on jo ajat sitten päättänyt liittyä sotilasliitto Natoon, mutta lopullinen jäsenyys ei ole vielä toteutunut.
Naton sääntöjen mukaan kaikkien jäsenvaltioiden on ratifioitava Suomen tekemä päätös, ja kahdelta ”suurvallalta” Turkilta ja Unkarilta on vielä ratifiointi tekemättä.
Mistähän tässä mahtaa olla kysymys ja kuinkahan pitkään tätä on odoteltava? Erityisesti ihmetyttää Unkarin viivyttely, joka johtunee sen loukkaantumisesta Suomen tekemiin huomautuksiin Unkarin rajojen sulkemisesta ja huonosta ihmisoikeustilanteesta.
Tuleepa mieleen vuosi 1956, jolloin silloinen Neuvostoliitto miehitti Unkarin ja unkarilaiset juoksivat neuvostopanssareita pakoon kohti Itävallan rajaa. Jos se raja olisi silloin ollut kiinni, olisivat nuo seudut nyt yhtä suurta joukkohautaa. Sanotaan, ettei vanhoja tulisi muistella, mutta toisinaan se saattaisi olla hyväksikin.
Hyvä että tuli siellä käydyksi silloin, tulevaisuudessa tuskin enää.
Turkki on asettunut jarruttamaan erityisesti Ruotsin ja siinä samalla myös Suomen päätöksen ratifiointia. Suomi ja Ruotsi ovat päättäneet edistää hakemuksiaan yhtaikaa ja tällä hetkellä hakemusprosessi on pysähdyksissä, kummankin osalta. Turkin presidentti Erdogan tosin hiljattain antoi ymmärtää, että maa voisi toimia eri tavalla Suomen ja Ruotsin kanssa jäsenyyden ratifioimisessa.
Tämmöiselle puheelle ei kannata korvaansa lotkauttaa. Kun on kerran sovittu Ruotsin kanssa, että asiassa edetään samanaikaisesti, on näin tehtävä. Ja eihän se sitä paitsi ensimmäinen kerta ole, kun Ruotsi Suomen turvissa liikkuu. Pelkkää myötätuntoahan sieltä saatiin talvisodan aikanakin.
Ukrainan sota ei osoita päättymisen merkkejä. No loppuu se sekin sota aikanaan, kuten ovat loppuneet kaikki muutkin sodat. Erityisesti kiinnostaa, kuinka paljon ja minkälaisia joukkoja Venäjä sijoittaa Karjalan Kannakselle ja muualle Suomen vastaiselle rajalle. Silloin olisi Suomen syytä olla Naton jäsen. Viipurin kaupunkiin tuskin Suomesta turistimatkoja tehdään ja se on sääli. Mukava oli takavuosina istuskella Pyöreän Tornin hämärässä usein pöydässä hilpeässä ja päivisin vaellella Monrepos´n puistossa.
Hyvä että tuli siellä käydyksi silloin, tulevaisuudessa tuskin enää.
Matti Tohkanen