EK:n tavoiteohjelman toteuttajaksi lähtenyt porvarihallitus ajaa työmarkkinoita kaaokseen ja tuhoaa hyvinvointivaltion viimeisetkin rippeet.
Hallitusta tukevat laajasti oikeistolehdistö ja monennäköiset kauppaneuvokset vedoten hallituksen parlamentaarisiin oikeuksiin, siis niihin jotka heillekin suurlakolla hankittiin vastoin heidän kuningashankettaan.
Suurlakolla saimme yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, ammattijärjestöjen sopimusoikeus sai sen sijaan odottaa talvisotaan, jolloin köntsät housussa se vihdoin hyväksyttiin niin sanottuna Tammikuun kihlauksena 1940, jolloin vasta aloimme päästä tavoittelemaan muitten pohjoismaitten ihmisoikeuksien tasoa. Siihen saakka järjestäytymistä oltiin tarjottu lähinnä suojeluskuntien suuntaan.
Elämme hyvin samanlaisessa henkisessä ilmapiirissä kuin 1930-luvulla, kansainvälisestikin. Tuota vuosikymmentä sävyttivät väkivaltaisuudet, muilutukset, jopa murhat. Vasta hävityn sodanjälkeinen aika mahdollisti hyvinvointivaltion rakennustyön, jota tehtiin kolmikannassa, joskus nahistellen, mutta aina lopulta sopien ja suunta oli eteenpäin, toisin kuin nyt, jolloin työnantajajärjestöt ovat käyneet avoimeen hyökkäykseen yrittäen murtaa sopimusyhteiskunnan.
EK:n johtajien ja heitä tukevien ministereitten ay-mafia-lausunnot eivät enää kerro sivistyneestä sopimusyhteiskunnasta.
He ovat perustaneet YTK:n hajotustyöhön, mikä kuvaa hyvin heidän asennettaan, jollaista ei taida löytyä kilpailijamaistamme. He ovat luopuneet keskusjärjestöjen sopimuksista, nyt ajetaan paikallista sopimista ohi liittokohtaisten sopimusten. Työllistymisen esteiksi luetellaan kaikki se lainsäädäntö ja sopimukset, joilla työntekijöitten asema on sadan vuoden aikana saatu kilpailijoittemme tasolle. EK:n johtajien ja heitä tukevien ministereitten ay-mafia-lausunnot eivät enää kerro sivistyneestä sopimusyhteiskunnasta.
Talousuhdanne ja työmarkkinat kuulemma huutavat uudistuksia työmarkkinoille, huuto näyttää kuuluvan ainakin Kosti Aaltosen tielle, pankkiirien ja kauppaneuvosten korviin, paremmin kuin niihin yrityksiin ja yrityksistä päin, jotka katsovat eteenpäin, huolehtivat henkilöstöstään, veroistaan ja muista vastuistaan ja yhteistyössä vievät yritystään eteenpäin. Johtajiensa mukaan yrityksillä on vastuu ainoastaan osakkeenomistajilleen, ei yhteiskunnalle, jolle he kuitenkin itse asettavat vastuita yllinkyllin, viimeksi koronan kurimuksessa kohosivat heidänkin kätensä apua anoen.
Kauppaneuvokset, joitten mielestä paikallinen sopiminen on välttämätöntä, tiennevät itse hyvin, millaisilla sopimuksilla heidän rikkautensa on tuotettu, tien päässä näemme metsämarjojen poimijoitten työolot ja oikeudet. Vaaleissa he ostavat uskollisuutta, nytkin suurimman rahoituksen saa Stubb, josta pitää vain toivoa, että pärjäisi edes samoin kuin hommaa sivutyönään hoitaneet edelliset Aleksanterit.
Tammikuun kihlat on heitetty sillanrakoon, yhteiskuntarauha ja sopu syrjäytyvät veroparatiisien tieltä, otamme askeleen kuilun partaalle. Tätä kehitystä kauhisteli jo Sipilän hallituksen aikana entinen STK:n (nyk. EK) työmarkkinajohtaja Lasse Laatunen. Kuinka oikeassa hän onkaan!
Mauri Väisänen