Kun muutama vuosikymmen valmistellaan suurta sote-uudistusta ja saadaan aikaa palvelu- ja resurssikriisi tavoitellun hyvinvoinnin sijaan, kannattaa nykytilanne kyseenalaistaa.
Tästä pari esimerkkiä:
– Terveysoikeuden professori Lasse Lehtonen totesi YLE Perjantaissa muun muassa, että perusterveydenhuolto on onnistuttu ”sössimään”. Rahaa terveydenhuoltoon menee koko ajan enemmän ja enemmän ja sillä saadaan hirveän vähän lääkärissäkäyntejä aikaan.
– Kansanedustaja, perheterapeutti Tuula Väätäinen kirjoitti Viikko Pohjois-Karjalassa, että ”Lastensuojelu ei ole vain pykäliä, lastensuojeluilmoituksia, vaan ennen kaikkea puuttumista, vuorovaikutusta ja kansalaisrohkeutta.” Erityisesti hän painottaa lasten kanssa työskentelevien kykyä ja mahdollisuuksia tunnistaa kaltoinkohtelu ja muutkin perheen ongelmat. Ei vaan näytä toteutuvan lastensuojelussa.
– Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtaja Sally Leskinen puuttui nuorten pahoinvointiin ja miten siihen on Islannin malli vastannut. Sen ajatuksenahan on valmentaa aikuisia vanhemmuuteen ja vähentää tätä kautta nuorten ongelmia; ennaltaehkäisyä ja ongelmaratkaisua yksittäispalvelujen sijaan. Nyt mallin soveltuvuutta testataan koko aluetta koskevassa muutostyössä. Leskinen uskoo, että, ”Kun kaikki pelaa, maaleja syntyy myös hyvinvointialue- ja kuntakentällä.”
Mitäpä jos päättäjät kysyisivät sote-ammattilaisilta, että miten työt hoituisivat paremmin?
Jos yritys toteaa, että rahaa menee enemmän kuin tulee, se tuskin lähteen ratkaisemaan asiaa organisoimalla hallintoa. Ratkaisut etsitään tilanneanalyysin kautta, vaikutetaan syihin ja tehdään koko tuotantoprosessin vaatimat ratkaisut. Näin ei menetelty päätettäessä hyvinvointialueista, vaikkakin poliittiset tahot olivat yksimielisiä siitä, että palvelujen saatavuus on ongelma ja rakentamalla ”vankemmat hartia” saadaan aikaan kevyempi hallinto ja purettua byrokratiaa.
Hyvinvointialueen rakentamisen marssijärjestys oli uudistuksen massiivisuuteen ja tavoitteisiin nähden nurinkurinen. Yhteistä näkemystä ongelmakentästä eikä mahdollisista ratkaisumalleista ollut. Peli piti saada poikki, joten toteutettiin välttämättömänä organisaatiouudistus ajattelematta enemmälti muutosprosessin vaativuutta. Perinteisesti ratkaisumalli on lisännyt kiinteistö- ja hallintokuluja. Niin nytkin. Rahapulassa menot katetaan ”keventämällä” palveluja.
Varsin hyväksytty on sellainen terveysnäkemys, että hyvä ja vaikuttava perusterveydenhuolto vähentää erityissairaanhoitokuluja ja on näin laaja-alaisestikin kustannustehokas. Niiden, joille näkemys ei käy, on luonnollista vastustaa ajatuksen toteutumista tukevaa politiikkaa.
Aivan vastaavasti lastensuojelussa tiedetään, että nopea asiakastilanteiseen puuttuminen ja perheen tilanteen haltuunotto lisää palvelujen vaikuttavuutta, vähentää erityispalvelujen tarvetta (esim. sijaishuolto) ja voimaannutta perhettä oman elämänsä hallintaan. Tällä sektorilla perustyön tekemistä jarruttavia hallinnollisia esteitä on syytä raivata ja kehittää vaikuttavuusmittareita kehitystyön tueksi. Yksinkertaisesti: hallinnon on tuettava ja mahdollistettava perustyö eikä päinvastoin.
Lehtinen puhui sössimisestä. Samaa mieltä. ”Ryssitty” olisi hyvä synonyymi. Väätäisen näkemykset ovat arvokkaita poliitikon ja perheterapeutin sanomana. Hyvä. Leskisen ajatus ”Islannin mallin” kokeilusta on todella raikas ja tervetullut. Yhteisvastuullisuus on katoamassa, yksilövastuu ylittämässä kantokyvyn. Tällä menolla erityispalvelujen tarve vain kasvaa. Onko tässä terveen järjen käytön vain ideologisen ”sodan” paikka?
Mitäpä jos päättäjät kysyisivät sote-ammattilaisilta, että miten työt hoituisivat paremmin, olisivat kiinnostavampia, eri sektorit tukisivat toisiaan ja kasvattaisivat jopa tulospalkkioita?
Matti Lehesniemi
sosionomi, lastensuojelun erityissuunnittelija evp.
