Viime aikoina olen paljon miettinyt maailman tapahtumia ja sitä mihin tämä maailma on menossa. Enkä nyt pelkästään tarkoita sotaa ja siihen liittyviä lieveilmiöitä, vaan ihan tavallisia arkisia asioita.

Vii­mei­sin oli vii­me vii­kol­la HS:ssa jul­kais­tu Cor­nel­lin yli­o­pis­ton tut­ki­mus per­hei­den vie­raan­tu­mi­ses­ta. Ym­pä­ri maa­il­maa teh­ty tut­ki­mus osoit­ti, et­tä olem­me mat­kal­la koh­ti ”per­hei­den ha­jo­a­mi­sen hil­jais­ta epi­de­mi­aa” jopa 20–27 pro­sent­tia ai­kui­sis­ta ker­toi vie­raan­tu­neen­sa lä­hi­su­ku­lai­ses­taan. Tämä tut­ki­mus kyl­lä py­säyt­ti.

Olen huo­man­nut, et­tä myös po­li­tii­kas­sa vie­raan­nu­taan, ei hoi­de­ta asi­oi­ta niin pal­jon yh­des­sä kuin en­nen ja li­ve­tään yh­tei­sis­tä so­vi­tuis­ta asi­ois­ta use­am­min, epäil­lään ja vä­hä­tel­lään. Tut­kit­tu, to­del­li­siin fak­toi­hin pe­rus­tu­va tie­to kor­va­taan lii­an usein pe­lot­te­lul­la, joka usein käyn­nis­tää hu­hu­myl­lyt ja li­sää mu­tu­tie­don roo­lia pää­tök­sen­te­os­sa. Täs­sä on kyse pe­lol­la joh­ta­mi­ses­ta. Jo an­tii­kin roo­ma­lai­set osa­si­vat tuon tai­don ”ha­jo­ta ja hal­lit­se” tak­tii­kal­laan, jol­la he loi­vat oman suo­sik­ki­jär­jes­tel­män­sä val­ta­kun­taan.

Tut­kit­tu, to­del­li­siin fak­toi­hin pe­rus­tu­va tie­to kor­va­taan lii­an usein pe­lot­te­lul­la, joka usein käyn­nis­tää hu­hu­myl­lyt ja li­sää mu­tu­tie­don roo­lia pää­tök­sen­te­os­sa.

Pe­lol­la joh­ta­mis­ta on Suo­mes­sa tut­kit­tu (Kal­li­o­maa 2009) ja on to­det­tu, et­tei ih­mi­nen yk­sin voi luo­da pe­lol­la joh­ta­mi­sen kult­tuu­ria. Kui­ten­kin joh­ta­vas­sa ase­mas­sa ole­va voi sen teh­dä, tie­toi­ses­ti tai tie­dos­ta­mat­ta, kun hä­nen lä­hel­lään on sa­man­mie­li­siä. Pe­lol­la joh­ta­mi­nen imee ih­mi­sis­tä kaik­ki te­hot, jo­ten ei ole sa­man­te­ke­vää, mi­ten esi­mer­kik­si työ­paik­ko­ja, puo­lu­ei­ta tai maa­ta joh­de­taan.

Nyt teis­tä joku voi aja­tel­la, et­tä ihan lep­suk­si­ko pi­tää ryh­tyä, ei toki. On osat­ta­va erot­taa asi­a­joh­ta­mi­nen, peh­me­ä­joh­ta­mi­nen ja pe­lol­la joh­ta­mi­nen toi­sis­taan. On ym­mär­ret­tä­vä, et­tä myös tun­teet kuu­lu­vat elä­mään ja niis­tä on pu­hut­ta­va, mut­ta nii­tä on hal­lit­ta­va, niin ko­to­na kuin työ­pai­koil­la­kin.

On teh­tä­vä lu­jas­ti töi­tä, et­tä me ih­mi­set tai or­ga­ni­saa­ti­ot em­me vie­raan­tui­si toi­sis­tam­me tar­peet­to­mas­ti tai jou­tui­si tur­hien pel­ko­jen val­taan. Joku vii­sas on sa­no­nut, et­tä luot­ta­mus­ta ei kor­vaa mi­kään. Luot­ta­mus­ta ih­mis­ten vä­lil­lä, luot­ta­mus­ta asi­oi­den hoi­dos­sa, luot­ta­mus­ta et­tä ha­lu­am­me toi­sil­lem­me hy­vää ja lap­sil­lem­me pa­rem­paa tu­le­vai­suut­ta. Tätä luot­ta­mus­ta voim­me ihan jo­kai­nen kas­vat­taa it­se, luo­da luot­ta­muk­sen il­ma­pii­riä ja pää­o­maa hy­väk­sy­mäl­lä ja op­pi­mal­la. Sil­lä vain luot­ta­mus mah­dol­lis­taa kas­vun ja kas­va­mi­sen, oli kyse sit­ten meis­tä yk­si­löi­nä tai kan­sa­kun­ta­na.

Tuu­la Vää­täi­nen

kan­sa­ne­dus­ta­ja SDP