Ke­rään par­hail­laan ai­neis­toa väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­see­ni. Hil­lit­sen in­to­ni en­kä se­li­tä täs­sä tut­ki­muk­sen yk­si­tyis­koh­tia sen tar­kem­min, mut­ta ke­rään ih­mi­sen liik­ku­mis­ta ku­vaa­via ver­be­jä kah­des­ta ro­maa­nis­ta, jois­ta toi­nen on Tun­te­ma­ton so­ti­las. Luen siis ro­maa­nia sana sa­nal­ta ja et­sin lä­hem­min tar­kas­tel­ta­vik­si virk­kei­tä, jois­sa ih­mi­set liik­ku­vat: ryn­nis­tä­vät, juok­se­vat, pe­rään­ty­vät, hyp­pi­vät, kul­ke­vat, kä­ve­le­vät, kaa­tu­vat, nou­se­vat.

Ih­mi­sen mie­li on sii­tä jän­nä ja kir­jai­li­ja kir­joit­ta­nut teks­tin­sä sil­lä ta­val­la tai­ten, et­tä tie­tyn­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa esiin­ty­viä te­on­sa­no­ja li­vah­taa tois­tu­vas­ti sor­mie­ni läpi. Joi­tain ohi­tan toki ihan huo­li­mat­to­muut­ta­ni­kin, mut­ta häm­mäs­tyt­tä­vän usein ver­bi lii­ke­jää huo­maa­mat­ta yh­des­tä ja sa­mas­ta syys­tä: koh­tia, jois­sa liik­kuu omien si­jaan vi­hol­li­nen, on to­del­la pal­jon vai­ke­am­pi ha­vai­ta. Kun et­sin ih­mi­sen lii­ket­tä, en huo­maa vi­hol­li­sen liik­ku­mis­ta, kos­ka ei­hän vi­hol­li­nen ole ih­mi­nen. Tämä sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä luen teks­tiä sa­no­jen ta­sol­la, en ta­ri­nan, ja kä­des­sä­ni on ole­vi­naan jon­kin­lai­nen ob­jek­tii­vi­sen tut­ki­jan suu­ren­nus­la­si.

Kun et­sin ih­mi­sen lii­ket­tä, en huo­maa vi­hol­li­sen liik­ku­mis­ta, kos­ka ei­hän vi­hol­li­nen ole ih­mi­nen.

Tämä he­rät­tää väis­tä­mät­tä ky­sy­myk­sen sii­tä, mitä mie­lel­lem­me ja aja­tus­mal­leil­lem­me te­kee yh­teis­kun­nas­sa vel­lo­va jat­ku­va vi­hol­lis­pu­he ja lai­ta­oi­keis­ton vil­je­le­mä jako mei­hin ja nii­hin. Vaik­ka oli­si van­kas­ti tois­ta miel­tä, mitä ta­pah­tuu ali­ta­jun­nas­sa, kun jos jon­kin­lai­sia vi­hol­lis­ku­via ra­ken­ne­taan ym­pä­ril­lä yhä kiih­ty­vis­sä mää­rin? Vaik­ka mi­ten it­se ajat­te­li­si, et­tä kaik­ki ovat sa­man ar­voi­sia, syö­vyt­tää­kö vi­ha­pu­heen vyö­ry tasa-ar­von ja sitä myö­tä myös hy­vin­voin­ti­val­ti­on pe­rus­tan?

Toi­sen­lais­ta ta­ri­naa on pi­det­tä­vä ää­nek­kääs­ti esil­lä pait­si sik­si, et­tä se on in­hi­mil­li­ses­ti oi­kein, myös sik­si, et­tä ih­mis­ten on tär­ke­ää kuul­la muu­ta­kin kuin kär­jis­tys­tä ja uh­ka­ku­via. Vi­ha­pu­hu­ja it­se ei eh­kä ole enää sen toi­sen ta­ri­nan ta­voi­tet­ta­vis­sa, mut­ta muut kuu­li­jat an­sait­se­vat vaih­to­eh­don. Et­tä ei jää kä­si­tys, et­tä pe­lon il­ma­pii­ri on ai­noa vaih­to­eh­to. Et­tä tu­le­vai­suus ei ole sy­si­mus­ta. Toi­von, et­tä se toi­nen ta­ri­na on ta­voit­ta­nut ih­mi­siä vaa­li­ken­til­lä.

Vee­ra Hä­mä­läi­nen