Kaarina Naski
Antti Tuuri on ihailtava kirjailija. Vaikka onkin totuttu siihen, että hänellä on mahtava fiktion aarrearkku ja että hänessä on siinä tutkijaa missä seikkailijaa, hän jaksaa aina yllättää. Sanokaa, jos olette eri mieltä, kun luette Tuurin uusimman, huumorilla kevyesti ryyditetyn kirjan Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (Otava).
Jos teoksen sanoma pitäisi tiivistää pariin lauseeseen, valitsisin seuraavat:
”Tapasin Wahlroosin ensimmäisen kerran hänen ollessaan yhdeksänvuotias ja muistan hyvin, millainen lapsi hän silloin oli. Varhaisemmista kuvista näkee myös, kuinka luottavainen hän oli ja kuinka hän uskoi kaikista ihmisistä pelkkää hyvää; tapa, jolla hän vanhassa valokuvassa painaa päänsä pihakeinussa istuvan Hjalmar-vaarinsa syliin, kertoo kaiken noin viisivuotiaasta Down -ihmisestä: tällainen olen, rakastakaa minua.”
Tuuri, joka tuolloin ei aavistanut olevansa vielä joskus samaisen lapsen edunvalvoja, on nyt kirjailijana tehnyt sen, mihin taide parhaimmillaan kykenee eli saattanut näkyväksi ”yhden näistä pienimmistä”, erään omaa elämänpiiriään lähtemättömästi sivuavan. Ja samalla osoittanut ihmiselämän merkityksellisyyden silloinkin, kun se ei edes lähtökohdiltaan mene vakiintuneiden kaavojen mukaan. Jukka Jalmari Wahlroos syntyi erilaisena eli hänen kohdalleen oli osunut Downin oireyhtymän aiheuttama kromosomipoikkeama. Aiemmin puhuttiin mongolismista ja mongoloideista, mutta nimitykseen Down-ihminen, jota Tuuri kirjassaan käyttää, tuntuu liittyvän positiivisempi lataus. Aiheeseen pitkään perehdyttyään kirjailija – sekä saatavilla olevien tietolähteiden että omakohtaisen käytännön tuntemuksensa kautta – esittelee lukijalle erään tarinan ja sen vetovoimaisen päähenkilön, aivan omanlaisensa persoonan, touhukkaan ja hyväntuulisen Wahlroosin.
Sen sijaan, että yli nelikymppiset vanhemmat olisivat antaneen vastasyntyneen suoraan kehitysvammalaitokseen, kuten lääkäri suositteli, he päättivät antaa lapselle niin hyvän elämän kuin se olisi mahdollista.
Vanhempien huoli kehitysvammaisen lapsen selviytymisestä eritoten silloin kun heistä itsestään aika jättää, on usein suuri.
Äidillä, Inkeri Wahlroosilla, joka oli ammatiltaan opettaja, oli tytär Pirkko ensimmäisestä avioliitosta, ja Pirkon välityksellä Teknillisen korkeakoulun opiskelijapoika Antti Tuuri tutustui perheeseen ja tyttöystävänsä velipuoleen Wahlroosiin edellä kerrotusti. Nuoripari meni naimisiin ja kun aikanaan lapsia syntyi, Wahlroos saattoi ylpistellä olevansa ”kahden lapsen eno ja myös naistenmies”. Mitä toisella mainekaneetilla tarkoitettiin, ei ehkä ollut asianomaiselle selvillä, mutta senkö väliä, kun hyvältä kuulosti ja sai suut hymyyn! Että Wahlroos arvosti siskonsa miestä ja tämän ammattia tulee kirjassa näkyviin selvemminkin kuin rivien välistä. Esiteltyään Antin ystävilleen, vaikkapa Aula-työkodissa, kesäleirillä tai uimalassa, hän muisti painottaa kirjailijan ammattia ja sitäkin, että oli itse myös kirjailija – jäljensihän hän ahkerasti tekstejä vihkoihinsa. Tiedon hankinta olikin mieluista Wahlroosille, hän oppi lukemaan ja tutkaili päivän lehtiä, kuului jopa lehdistö- ja keskustelukerhoon ja kertoi mielellään, mitä lehdistä oli löytynyt. Jos kuulija sitten katsoi hyväksi tarkistaa luetun ymmärtämisen ja oikaista vinoon menneet faktat, ei ”tietolähde” pahastunut, vaan vastasi kohteliaasti: ”Aivan oikein!”
Eikä ole puuttunut unelmia
Nyt kun Wahlroosilla on ikää jo 66 vuotta, on käynyt varsin selväksi, että hän on saanut elää vanhempiensa toiveiden mukaista täyttä elämää. Varsinaisena työnä hänellä oli mattojen ja ryijyjen kutominen Aula-työkodissa aina eläkkeelle siirtymiseen asti. Lisäksi työharjoittelua eri kohteissa eduskunnan kuva-arkistoa myöten ja harrastuksia omaehtoisista arkeologisista kaivauksista vaikkapa musisoimiseen ja tanssiin. Eikä ole puuttunut tulevaisuuden suunnitelmia ja unelmia, olkoonkin, että niissä ovat kertojan mukaan sekoittuneet realismi ja mahdottomuudet. Sen ohella, että kirjailija on selvittänyt samalla ansiokkaasti kehitysvammaisuuden vaiheita, siihen suhtautumista eri aikakausina, tutkimustyön etenemisestä maailmanlaajuisesti ja Suomen osuutta teeman mukaisella kartalla, hän on valottanut myös seulontakolikon toista puolta, sitä näkemystä, että maailma tarvitsee myös Down-ihmisiä.
Vanhempien huoli kehitysvammaisen lapsen selviytymisestä eritoten silloin kun heistä itsestään aika jättää, on usein suuri. Tätä huolta keventämään ovat tulleet mm. tukiasunnot. 1990-luvulla oli jo erityisiä yhteisasumisen muotoja, jotka mahdollistivat Down-ihmisillekin itsenäisen elämisen. Tuetussa yhteisasuntolassa saa ikäistään ja vertaistaan seuraa ja harrastuksia ohjatusti. -Sellaisessa Wahlrooskin olisi aivan hyvin voinut asua, toteaa Tuuri.
Joukolla elämää oppimassa
Wahlroos on kulkenut toisenlaisia polkuja, mutta aina suojatusti. Hän on ollut perhe- ja sukuyhteisölle tärkeä ja päinvastoin. Jo lapsena hänkin tuli tietämään, mitä oli menetetty Karjala ja että äiti Inkeri oli Ruskealan Ilolasta ja isä Arne Viipurista. Lisäksi poika mielellään kertoi, että hänen enonsa oli voittanut sota-aikana armeijan kilpailun Vuoksen yliuinnissa. Tehtiin lähisukulaisten kesken matkoja ja vietettiin yhteistä aikaa kesäpaikoissa, milloin kummitädin Saima Sorjosen maatilalla Riihimäen Haapahuhdassa, milloin Liperin Härkinvaarassa tai Pohjanmaalla Molpessa. Saima Sorjonen oli ensin opettajana Joensuussa ja sen jälkeen Riihimäellä, ja kun hän jäi eläkkeelle, Wahlroos osoitti vastavuoroisuutta ja kävi lukemassa kirjoja tädilleen; mitä siitä jos sanat tai rivit vähän sekosivat… Antti Tuuri puolestaan toimi kuljettajana, kun Inkeri Wahlroos järjesti kesäisin viikon mittaisia leirejä kehitysvammaisille, ja hänestä oli hauska havaita, miten Wahlroos nautti autokyydistä, pomppi, huuteli ja taputti käsiään, ohituksissa eritoten. Yhteinen kalastusretki Ilomantsiin oli myös vakiohjelmassa. Kalamies Tuuri pääsi toteamaan, että siitäkin voi näköjään iloita, jos kala karkaa. Wahlroosille nimittäin riitti, että hänen uistimessaan sentään oli ollut kala!
Lapsuusvuosina Tuurin lapsilla ja Wahlroosilla oli kokoeroa, mutta yhteiset leikit sujuivat. Wahlroos leikki eikä ollut aikuisten tapaan vain leikkivinään, ja tytär kuvasikin sitä myöhemmin samoin sanoin kuin joikaamista on yritetty kuvata: ”Suomalainen laulaa puusta, saamelainen laulaa puun.” Kun sitten se aika koitti, että enolle alkoi ilmaantua erilaisia perusoireyhtymään kuuluvia sairauksia, viimeisenä Alzheimerin tauti, omat ihmiset olivat tiiviisti tuntumassa tilannetta päivittämässä ja käytännön apua tarjoamassa. Ja lähellä monet heistä ovat yhä, vaikka Wahlroosin asemapaikkana on nyt dementikoille tarkoitettu palvelukoti. Hänen siskonsa on omaishoitajana ja Antti Tuurikin edelleen edunvalvojana – vaikka on ollut jo pitkään tahollaan solmittuaan uuden avioliiton. Mitäkö keskushenkilö tähän sanoisi? Epäilemättä hän kirjan erinomaisen luonne- ja käytöskuvauksen perusteella lausahtaisi: ”Näin on näreet!” Aurinkoisuus ja tahaton huumori ovat nimittäin usein Down-ihmisiin sisäänrakennettuja, ei vähiten Wahlroosiin.