Kari Kum­pu­lam­pi

Muinaisten suomalaisten pirteissä ja pihoilla ovat mellastaneet monenlaiset demonit - Pohjois-Karjalassakin. Nämä kammotukset tunkeutuivat myös uniin, painajaisiin. Nyt kansanuskomme rajusta yöpuolesta on julkaistu tietoteos, selkäpiitä karmaiseva.

Tai­kaus­koon tai­pu­vai­nen ha­vu­met­sien kan­sa on yrit­tä­nyt suo­jau­tua pii­naa­vil­ta de­mo­neil­ta ai­kain saa­tos­sa mo­nil­la loit­suil­la ja us­ko­muk­sil­la, toi­nen tois­taan hur­jem­mil­la. Enem­män tai vä­hem­män on­nis­tu­nees­ti.

De­mo­nit ja muut pa­hik­set kun il­mes­tyi­vät kum­mit­te­le­maan pirt­tei­hin yleen­sä öi­seen ai­kaan. Juu­ri sil­loin, kun ta­lon­vä­ki kes­kel­lä kor­pien hu­mi­naa oli eri­tyi­sen her­kis­ty­nees­sä ti­las­sa, ei­kä ih­mi­nen ko­ke­nut ole­van­sa tur­vas­sa edes omas­sa sän­gys­sään.

Pe­rin­ne­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja Pasi Kle­met­ti­nen tii­vis­tää esi-isien de­mo­ni­set pe­lot osu­vas­ti Kan­sa­nus­kon yö­puo­li-te­ok­ses­saan: ”Vii­me kä­des­sä ih­mi­nen on oman it­sen­sä pa­hin vi­hol­li­nen, joka hei­jas­taa pel­kon­sa niin si­säi­seen kuin ul­koi­seen mie­len­mai­se­maan.”

Vii­me kä­des­sä ih­mi­nen on oman it­sen­sä pa­hin vi­hol­li­nen.

Kum­ma­jai­set oli­vat mo­nen­moi­sia, ja yh­teis­tä niil­le oli ai­na­kin se, et­tä ne val­vot­ti­vat ja ai­heut­ti­vat ky­län­vä­es­sä ym­pä­ri maa­ta pe­lon­se­kai­sia puis­ta­tuk­sia. Tä­män täs­tä.

Savo-Kar­ja­lan mail­la vä­keä pii­na­si mui­den pi­ru­lais­ten ohel­la eri­to­ten sit­keä ja häi­käi­le­mä­tön tau­ti­de­mo­ni, hork­ka.

Se tart­tui ih­mi­seen esi­mer­kik­si puu­ron sil­mäs­tä ja sai ai­kaan sen ver­ran ra­jua tä­ri­nää, et­tä oli työn­net­tä­vä kii­rees­ti puu­pa­lik­ka ham­pai­den vä­liin, jot­ta kie­li ei oli­si kat­keil­lut.

Sor­ta­va­las­sa ikuis­te­tus­sa muis­tiin­pa­nos­sa nuo­ri poi­ka pa­ke­nee kau­huis­saan hork­kaa lan­ta­ka­saan. Jot­kut pa­ke­ni­vat sa­mais­ta tau­tia pe­ru­na­kuop­paan tai vas­ti­kään nyl­je­tyn, ve­ri­sen hä­rän­na­han si­säl­le – vaih­te­le­val­la me­nes­tyk­sel­lä.

Au­nuk­ses­sa ja Laa­to­kan Kar­ja­las­sa rie­hu­nut karu eli met­sä­pi­ru lu­keu­tuu se­kin kiis­tat­ta kan­sa­nus­kom­me pa­his­ten synk­kää­kin syn­kem­pään kau­hu­gal­le­ri­aan. Pa­ha­luon­tei­se­na se ei tar­vin­nut eri­tyis­tä syy­tä ih­mis­ten kiu­saa­mi­sek­si Kar­ja­lan mail­la, ja kir­jai­mel­li­ses­ti ka­rul­la ta­val­la.

Tämä ohi­kul­ki­joi­ta ter­ro­ri­soi­nut kar­mea kau­hu­jen vi­ri­tel­mä oli yleen­sä mus­ta­hiuk­si­nen, mus­ta­sil­mäi­nen ja usein kor­keim­pien pui­den pi­tui­nen. Ei siis ih­me, et­tä moni oli säi­käh­tää hen­gil­tä, kun karu loik­ka­si yh­täk­kiä öi­sen met­sän pi­men­nos­ta po­lun tuk­keek­si pak­sua vit­saan­sa hei­lu­tel­len.

Vetehinen terrorisoi Itä-Suomessa

Muis­ti­tie­don mu­kaan hur­jan­nä­köi­nen ve­te­hi­nen oli itä­suo­ma­lai­nen, eri­to­ten kar­ja­lai­nen ve­den­hal­tia. Tätä kam­mot­ta­vaa pi­ru­lais­ta oli syy­tä kart­taa vi­sus­ti, kos­ka se silk­kaa pa­huut­taan yrit­ti pai­naa ih­mi­sen pään ve­den al­le, hu­kut­taa. Ve­te­hi­nen yrit­ti ti­lai­suu­den tul­len kis­koa ja raas­taa jär­ven poh­jaan myös pik­ku­lap­sia ja­las­ta tart­tu­mal­la.

Mus­tan kar­van peit­tä­mä, pit­kä­kyn­ti­nen ve­den­hal­tia hu­kut­ti mie­lel­lään he­vo­si­a­kin, ei­kä täs­sä kaik­ki. Ai­kan­sa ku­luk­si se pais­koi voi­man­sa tun­nos­sa nu­rin ve­nei­tä­kin.

Pie­lis­jär­vel­lä 1936 tal­ti­oi­dus­ta muis­tiin­pa­nos­ta käy il­mi, et­tä seu­dun mie­hil­lä oli ai­na ve­te­hi­sen va­ral­ta ki­viä mat­kas­sa men­tä­es­sä toi­sel­le ran­nal­le töi­hin. Rääk­ky­läs­sä vuon­na 1896 muis­tiin­mer­ki­tys­sä loit­sus­sa ve­te­hi­sen ar­vel­tiin ole­van toi­nen pa­han kyy­käär­meen van­hem­mis­ta, siis var­si­nai­nen pa­huu­den al­ku­juu­ri.

Pie­lis­jär­vel­lä 1936 tal­ti­oi­dus­ta muis­tiin­pa­nos­ta käy il­mi, et­tä seu­dun mie­hil­lä oli ai­na ve­te­hi­sen va­ral­ta ki­viä mat­kas­sa men­tä­es­sä toi­sel­le ran­nal­le töi­hin.

Il­jet­tä­vää ve­den­hal­ti­aa on yri­tet­ty tor­jua is­ke­mäl­lä sitä me­lal­la pää­hän, jol­loin se hy­väs­sä ly­kys­sä pa­ke­ni ja va­jo­si ta­kai­sin aal­to­jen al­le. Kun­nes se so­pi­val­la het­kel­lä il­maan­tui jäl­leen ih­mi­siä kiu­saa­maan.

Man­hot oli­vat La­pin pe­ru­koil­la lii­kus­kel­lei­ta, epä­mää­räi­siä vai­na­ja­o­len­to­ja, jot­ka viih­tyi­vät suu­ris­sa jou­kois­sa, oli­vat päät­tö­miä, ha­jo­a­mis­ti­las­sa ole­via il­je­tyk­siä. Ne lei­jai­li­vat mie­lel­lään mus­tis­sa vaat­teis­sa kirk­ko­jen ja hau­taus­mai­den lä­hel­lä, eh­kä jon­kin­lai­ses­sa vä­li­ti­las­sa.

Pasi Kle­met­ti­nen kir­joit­taa: ”Kum­ma­jai­set il­men­tä­vät usein toi­seut­ta ja vie­raut­ta, joi­den toi­vo­taan py­syt­te­le­vän pois­sa omas­ta tu­tus­ta ja tur­val­li­ses­ta elä­män­pi­ris­tä.”

Taloihin päästiin seinienkin läpi

Her­hi­läi­nen, kii­ra, ra­ja­pi­ru, ru­pi­kon­na. Pent­ta­hiit­ti­set, suo­mu­hau­ki, tuo­nen tyt­ti. Pasi Kle­met­ti­nen kar­toit­taa uu­des­sa te­ok­ses­saan mie­len­kiin­toi­ses­ti ja kat­ta­val­la ot­teel­la suo­ma­lai­ses­sa kan­san­pe­rin­tees­sä esiin­ty­vät har­vi­nai­sen pa­hat olen­not.

Kan­sien vä­liin ovat va­li­koi­tu­neet ne pa­hik­set, jot­ka ovat ai­heut­ta­neet ky­lis­sä poik­keuk­sel­lis­ta in­hoa ja kam­moa, mut­ta myös kun­ni­oi­tus­ta.

Van­hois­sa us­ko­mus­ta­ri­nois­sa nämä pa­hat hen­get näyt­täy­ty­vät ky­län­vä­el­le useim­mi­ten ih­mis- ja eläin­hah­moi­na. Ne ovat voi­neet ol­la pi­ru­ja, vai­na­jia, hal­ti­oi­ta, hir­vi­öi­tä, ni­säk­käi­tä, ka­lo­ja, lin­tu­ja, len­tä­viä käär­mei­tä. Tau­te­ja.

Kle­met­ti­nen kir­joit­taa vauh­dik­kaan va­lis­ta­vas­sa Kan­sa­nus­kon yö­puo­li -te­ok­ses­saan: ” Tuon­puo­lei­ses­ta tu­le­vat pa­hat hen­get ja kut­su­mat­to­mat vie­raat pys­ty­vät kul­ke­maan kiin­tei­den ma­te­ri­aa­lien läpi, ne pää­se­vät ta­loon sei­nis­tä ja lu­ki­tuis­ta ovis­ta huo­li­mat­ta.”

Van­hois­sa us­ko­mus­ta­ri­nois­sa nämä pa­hat hen­get näyt­täy­ty­vät ky­län­vä­el­le useim­mi­ten ih­mis- ja eläin­hah­moi­na.

Kle­met­ti­sen kir­jas­saan käyt­tä­mät läh­teet ulot­tu­vat 1500-lu­vul­ta ai­na 1900-lu­vun al­ku­puo­lel­le. Poh­jois­ta kan­saa on siis pe­lo­tel­tu vuo­si­sa­to­jen ajan tuu­li­si­na öi­nä toi­nen tois­taan kar­mai­se­vim­mil­la ta­ri­noil­la.

Ih­mi­siä rii­van­neil­la de­mo­neil­la oli mui­nai­sis­sa ky­läyh­tei­söis­sä myös tär­keä, te­ra­peut­ti­nen teh­tä­vä. Kle­met­ti­nen kir­joit­taa:

”Toi­saal­ta jän­nit­tä­vien ja pe­lot­ta­vien ker­to­mus­ten kaut­ta voi­daan huo­jen­taa pel­koa ja ah­dis­tus­ta, sil­lä niis­sä kau­heu­det ta­pah­tu­vat on­nek­si jol­le­kin muul­le kuin it­sel­le tai jol­la­kin toi­sel­la me­nee vie­lä huo­nom­min kuin it­sel­lä.”

Ih­meel­li­siä ovat ol­leet suo­ma­lais­ten de­mo­ni­set elon­po­lut vuo­si­sa­tain var­rel­la. Pasi Kle­met­ti­nen tai­val­taa näil­lä po­luil­la asi­an­tun­te­vas­ti ja in­nos­tu­nees­ti ja sa­mai­nen in­nos­tus vä­lit­tyy kir­jan si­vul­ta lu­ki­jaan­kin.

Eri­no­mais­ta kan­san­pe­rin­teen tut­ki­mus­ta ja tul­kin­taa kir­joit­ta­jal­ta jäl­leen ker­ran. Kan­sa­nus­kon yö­puo­li on tie­to­kir­ja, jota lu­kee an­tau­muk­sel­la – sa­mal­la kun kuun­te­lee mah­dol­li­sia, epä­mää­räi­siä ra­sah­duk­sia pi­me­än pi­han pe­ru­koil­ta.

Unen ja toden raja

Myyt­tis­ten de­mo­nien pa­ris­sa pai­nis­kel­les­saan Pasi Kle­met­ti­nen on tul­lut poh­dis­kel­leek­si myös eräs­tä oleel­lis­ta kan­sa­nus­koon liit­ty­vää ky­sy­mys­tä. Mik­si nämä de­mo­nit, mies- ja nais­puo­li­set, ovat yli­pää­tään il­mes­ty­neet poh­joi­sen kan­san rie­sak­si? Kiu­san­kap­pa­leik­si?

Kle­met­ti­nen kir­joit­taa: ”Kuva voi­daan toki kään­tää toi­sin päin: jos­pa ih­mi­set ovat nii­tä, jot­ka ovat tun­keu­tu­neet ai­koi­naan tois­ten olen­to­jen alu­eil­le ja re­vii­reil­le.”

Oli mi­ten oli. Kan­sa­nus­kon yö­puo­les­sa piru nyl­kee sau­no­jan, lin­nut ime­vät mai­toa leh­män uta­reis­ta, kei­ju­kai­set täyt­tä­vät huo­neet kal­man ha­jul­la.

Kaik­ki oli en­nen mui­noin mah­dol­lis­ta erä­tu­lil­la ja pirt­tien hä­mä­ris­sä, syn­keil­lä kor­pi­tai­pa­leil­la, luo­lien pi­men­nos­sa.

Unen ja to­den ra­ja­maas­tos­sa.

Pasi Kle­met­ti­nen: Kan­sa­nus­kon yö­puo­li. SKS 2022. Ju­tun ku­vat ovat Pasi Kle­met­ti­sen kir­jas­ta Kan­sa­nus­kon yö­puo­li.

Jul­kais­tu 24.11.2022 il­mes­ty­nees­sä Viik­ko Poh­jois-Kar­ja­las­sa