Kari Kumpulampi
Muinaisten suomalaisten pirteissä ja pihoilla ovat mellastaneet monenlaiset demonit - Pohjois-Karjalassakin. Nämä kammotukset tunkeutuivat myös uniin, painajaisiin. Nyt kansanuskomme rajusta yöpuolesta on julkaistu tietoteos, selkäpiitä karmaiseva.
Taikauskoon taipuvainen havumetsien kansa on yrittänyt suojautua piinaavilta demoneilta aikain saatossa monilla loitsuilla ja uskomuksilla, toinen toistaan hurjemmilla. Enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Demonit ja muut pahikset kun ilmestyivät kummittelemaan pirtteihin yleensä öiseen aikaan. Juuri silloin, kun talonväki keskellä korpien huminaa oli erityisen herkistyneessä tilassa, eikä ihminen kokenut olevansa turvassa edes omassa sängyssään.
Perinnetutkija ja tietokirjailija Pasi Klemettinen tiivistää esi-isien demoniset pelot osuvasti Kansanuskon yöpuoli-teoksessaan: ”Viime kädessä ihminen on oman itsensä pahin vihollinen, joka heijastaa pelkonsa niin sisäiseen kuin ulkoiseen mielenmaisemaan.”
Viime kädessä ihminen on oman itsensä pahin vihollinen.
Kummajaiset olivat monenmoisia, ja yhteistä niille oli ainakin se, että ne valvottivat ja aiheuttivat kylänväessä ympäri maata pelonsekaisia puistatuksia. Tämän tästä.
Savo-Karjalan mailla väkeä piinasi muiden pirulaisten ohella eritoten sitkeä ja häikäilemätön tautidemoni, horkka.
Se tarttui ihmiseen esimerkiksi puuron silmästä ja sai aikaan sen verran rajua tärinää, että oli työnnettävä kiireesti puupalikka hampaiden väliin, jotta kieli ei olisi katkeillut.
Sortavalassa ikuistetussa muistiinpanossa nuori poika pakenee kauhuissaan horkkaa lantakasaan. Jotkut pakenivat samaista tautia perunakuoppaan tai vastikään nyljetyn, verisen härännahan sisälle – vaihtelevalla menestyksellä.
Aunuksessa ja Laatokan Karjalassa riehunut karu eli metsäpiru lukeutuu sekin kiistatta kansanuskomme pahisten synkkääkin synkempään kauhugalleriaan. Pahaluonteisena se ei tarvinnut erityistä syytä ihmisten kiusaamiseksi Karjalan mailla, ja kirjaimellisesti karulla tavalla.
Tämä ohikulkijoita terrorisoinut karmea kauhujen viritelmä oli yleensä mustahiuksinen, mustasilmäinen ja usein korkeimpien puiden pituinen. Ei siis ihme, että moni oli säikähtää hengiltä, kun karu loikkasi yhtäkkiä öisen metsän pimennosta polun tukkeeksi paksua vitsaansa heilutellen.
Vetehinen terrorisoi Itä-Suomessa
Muistitiedon mukaan hurjannäköinen vetehinen oli itäsuomalainen, eritoten karjalainen vedenhaltia. Tätä kammottavaa pirulaista oli syytä karttaa visusti, koska se silkkaa pahuuttaan yritti painaa ihmisen pään veden alle, hukuttaa. Vetehinen yritti tilaisuuden tullen kiskoa ja raastaa järven pohjaan myös pikkulapsia jalasta tarttumalla.
Mustan karvan peittämä, pitkäkyntinen vedenhaltia hukutti mielellään hevosiakin, eikä tässä kaikki. Aikansa kuluksi se paiskoi voimansa tunnossa nurin veneitäkin.
Pielisjärvellä 1936 taltioidusta muistiinpanosta käy ilmi, että seudun miehillä oli aina vetehisen varalta kiviä matkassa mentäessä toiselle rannalle töihin. Rääkkylässä vuonna 1896 muistiinmerkityssä loitsussa vetehisen arveltiin olevan toinen pahan kyykäärmeen vanhemmista, siis varsinainen pahuuden alkujuuri.
Pielisjärvellä 1936 taltioidusta muistiinpanosta käy ilmi, että seudun miehillä oli aina vetehisen varalta kiviä matkassa mentäessä toiselle rannalle töihin.
Iljettävää vedenhaltiaa on yritetty torjua iskemällä sitä melalla päähän, jolloin se hyvässä lykyssä pakeni ja vajosi takaisin aaltojen alle. Kunnes se sopivalla hetkellä ilmaantui jälleen ihmisiä kiusaamaan.
Manhot olivat Lapin perukoilla liikuskelleita, epämääräisiä vainajaolentoja, jotka viihtyivät suurissa joukoissa, olivat päättömiä, hajoamistilassa olevia iljetyksiä. Ne leijailivat mielellään mustissa vaatteissa kirkkojen ja hautausmaiden lähellä, ehkä jonkinlaisessa välitilassa.
Pasi Klemettinen kirjoittaa: ”Kummajaiset ilmentävät usein toiseutta ja vierautta, joiden toivotaan pysyttelevän poissa omasta tutusta ja turvallisesta elämänpiristä.”
Taloihin päästiin seinienkin läpi
Herhiläinen, kiira, rajapiru, rupikonna. Penttahiittiset, suomuhauki, tuonen tytti. Pasi Klemettinen kartoittaa uudessa teoksessaan mielenkiintoisesti ja kattavalla otteella suomalaisessa kansanperinteessä esiintyvät harvinaisen pahat olennot.
Kansien väliin ovat valikoituneet ne pahikset, jotka ovat aiheuttaneet kylissä poikkeuksellista inhoa ja kammoa, mutta myös kunnioitusta.
Vanhoissa uskomustarinoissa nämä pahat henget näyttäytyvät kylänväelle useimmiten ihmis- ja eläinhahmoina. Ne ovat voineet olla piruja, vainajia, haltioita, hirviöitä, nisäkkäitä, kaloja, lintuja, lentäviä käärmeitä. Tauteja.
Klemettinen kirjoittaa vauhdikkaan valistavassa Kansanuskon yöpuoli -teoksessaan: ” Tuonpuoleisesta tulevat pahat henget ja kutsumattomat vieraat pystyvät kulkemaan kiinteiden materiaalien läpi, ne pääsevät taloon seinistä ja lukituista ovista huolimatta.”
Vanhoissa uskomustarinoissa nämä pahat henget näyttäytyvät kylänväelle useimmiten ihmis- ja eläinhahmoina.
Klemettisen kirjassaan käyttämät lähteet ulottuvat 1500-luvulta aina 1900-luvun alkupuolelle. Pohjoista kansaa on siis peloteltu vuosisatojen ajan tuulisina öinä toinen toistaan karmaisevimmilla tarinoilla.
Ihmisiä riivanneilla demoneilla oli muinaisissa kyläyhteisöissä myös tärkeä, terapeuttinen tehtävä. Klemettinen kirjoittaa:
”Toisaalta jännittävien ja pelottavien kertomusten kautta voidaan huojentaa pelkoa ja ahdistusta, sillä niissä kauheudet tapahtuvat onneksi jollekin muulle kuin itselle tai jollakin toisella menee vielä huonommin kuin itsellä.”
Ihmeellisiä ovat olleet suomalaisten demoniset elonpolut vuosisatain varrella. Pasi Klemettinen taivaltaa näillä poluilla asiantuntevasti ja innostuneesti ja samainen innostus välittyy kirjan sivulta lukijaankin.
Erinomaista kansanperinteen tutkimusta ja tulkintaa kirjoittajalta jälleen kerran. Kansanuskon yöpuoli on tietokirja, jota lukee antaumuksella – samalla kun kuuntelee mahdollisia, epämääräisiä rasahduksia pimeän pihan perukoilta.
Unen ja toden raja
Myyttisten demonien parissa painiskellessaan Pasi Klemettinen on tullut pohdiskelleeksi myös erästä oleellista kansanuskoon liittyvää kysymystä. Miksi nämä demonit, mies- ja naispuoliset, ovat ylipäätään ilmestyneet pohjoisen kansan riesaksi? Kiusankappaleiksi?
Klemettinen kirjoittaa: ”Kuva voidaan toki kääntää toisin päin: jospa ihmiset ovat niitä, jotka ovat tunkeutuneet aikoinaan toisten olentojen alueille ja reviireille.”
Oli miten oli. Kansanuskon yöpuolessa piru nylkee saunojan, linnut imevät maitoa lehmän utareista, keijukaiset täyttävät huoneet kalman hajulla.
Kaikki oli ennen muinoin mahdollista erätulilla ja pirttien hämärissä, synkeillä korpitaipaleilla, luolien pimennossa.
Unen ja toden rajamaastossa.
Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli. SKS 2022. Jutun kuvat ovat Pasi Klemettisen kirjasta Kansanuskon yöpuoli.
Julkaistu 24.11.2022 ilmestyneessä Viikko Pohjois-Karjalassa