Kilkan kalkan raudanlujaa… kaikui kalke kyläsepän pajasta

Vesa Tuo­mi­nen

Vakuutusasiamiehenä toimiessaan kontiolahtelaisella Heikki Karhulla oli myynnissä myös separaattoreita. Ne herättivät hänet kiinnostumaan tekniikasta ja hakeutumaan sepän oppiin.

Sen jäl­keen Kar­hu pe­rus­ti Sel­kiel­le oman pa­jan. Sen toi­min­ta su­jui hy­vin, kun­nes paja val­mis­tei­neen ja ko­nei­neen (muun mu­as­sa pä­re­höy­lä) tu­hou­tui tal­vel­la 1931 tu­li­pa­los­sa.

Va­hin­gois­ta va­kuu­tus kor­va­si vain mur­to-osan, mis­tä kiu­kus­tu­nut Kar­hu per­hei­neen muut­ti Niit­ty­lah­teen. Sen rau­ta­tie­py­sä­kin tun­tu­maan, hy­väl­le lii­ke­pai­kal­le, hän 1933 ra­ken­si uu­den maa­poh­jai­sen pa­jan. Ja taas heh­kui ah­jo kuu­ma­na ja kal­ke kai­kui kau­as, kun­nes se­kin paja kä­räh­ti po­rok­si. Se ta­pah­tui omis­ta­jan­sa 50-vuo­tis­päi­vän kyn­nyk­sel­lä, mut­ta so­dan uhas­ta huo­li­mat­ta sit­keä yrit­tä­jä pys­tyt­ti taas ta­ko­mon­sa.

Ruo­ka­tun­ti pi­det­tiin ja le­ka­mies sai pi­tää joka tun­nin pääs­tä 10 mi­nuu­tin tau­on. Muu­toin tuo apu­mies hei­lut­ti 7 ki­lon le­kaa 9 tun­tia se­pän kes­kit­ty­es­sä am­mat­ti­hie­nouk­siin­sa.

Töi­tä näet Hei­kil­lä riit­ti, kos­ka hä­nen mai­neen­sa – eten­kin vii­kat­teen­ta­ko­ja­na – oli suo­ras­taan rau­tai­nen.

Pa­ja­päi­vä al­koi kel­lo 7 ja päät­tyi kel­lo 17. Ruo­ka­tun­ti pi­det­tiin ja le­ka­mies sai pi­tää joka tun­nin pääs­tä 10 mi­nuu­tin tau­on. Muu­toin tuo apu­mies – eli ”pääl­le­lyö­jä” – hei­lut­ti 7 ki­lon le­kaa 9 tun­tia se­pän kes­kit­ty­es­sä am­mat­ti­hie­nouk­siin­sa. Nii­tä vii­kat­teen­te­rän työs­tä­mi­ses­sä oli­vat: te­räk­sen kat­kai­su, sen hal­kai­su (va­sa­ra­meis­se­lil­lä uros- ja naa­ras­puo­liin), te­rän ta­on­ta, te­rän tyyn­nyt­tä­mi­nen, kyn­nen ja pien­kyn­nen tai­vu­tus, te­rän oi­kai­su ja kar­kai­su sekä sen pääs­tä­mi­nen. Sen jäl­keen te­rän kyn­teen stans­sat­tiin yl­pei­nä kir­jai­met HK. Ni­mi­kir­jai­met ker­toi­vat asi­ak­kail­le hei­dän vä­li­neen­sä te­ki­jän.

Harakansulan väri

Kar­kai­su vaa­ti am­mat­ti­sil­mää ja ah­jos­sa piti ol­la juu­ri tiet­ty läm­pö­ti­la, et­tä ta­ot­ta­va te­räs sai­si ta­sa­vä­rin. Eli sen piti tie­tys­sä va­los­sa näyt­tää ha­ra­kan­su­lan kir­jol­ta. Sil­loin vä­li­nees­tä tuli kun­nol­li­nen ei­kä hii­li kai­kon­nut sen te­räs­tä. Yli­kuu­men­ta­mis­ta piti va­roa, ei­kä terä saa­nut sä­ke­nöi­dä. Kar­kai­sus­sa te­rään pääs­tet­tiin ha­lut­tu ko­vuus.

Eten­kin van­han vii­kat­teen kun­nos­tus oli haas­teel­lis­ta sii­nä mis­sä myös sirk­ke­lin te­rän oi­kai­su. Kun se ta­pah­tui tai­ten ta­ko­en, niin lop­pui te­rän ”mut­kui­lu” ja taas su­jui sa­haus.

Tal­vi­sin val­mis­ti Kar­hun paja, lä­hin­nä Jo­en­suun Rau­dal­le, vii­kat­tei­ta 500–1000 yk­si­lön eris­sä, yh­teen­sä 2000–3000 kap­pa­let­ta. Huip­pu­tal­ve­na lä­hen­te­li luku 5000. To­sin so­ta­vuo­si­na ma­te­ri­aa­li­na ol­leen Sand­vi­kin te­räk­sen saan­ti han­ka­loit­ti pa­ja­toi­min­taa. Myös sirp­pe­jä ta­ot­tiin ja vuon­na 1950 pal­kit­tiin Kar­hun sirp­pi Ko­ti­te­ol­li­suu­syh­dis­tyk­sen kul­ta­mi­ta­lil­la.

”Pääl­le­lyö­ji­nä” – ah­jon hoh­tees­sa – hi­koi­li­vat vuo­rol­laan myös Hei­kin po­jat Erk­ki, Ar­vi ja Al­po. Heis­tä kuo­pus hoi­ti sitä roo­lia kak­si vuot­ta en­nen ar­mei­jaa. Oma­toi­mi­ses­ti hän myös työs­ti muu­ta­man vii­kat­teen en­nen kuin isä sen työ­näyt­teen hy­väk­syi. Se siis ta­pah­tui sil­loin, kun se ha­ra­kan­su­lan väri oli löy­ty­nyt.

Myös Vie­no-ty­tär pol­ki pa­jas­sa sen ah­joa lim­sa­pal­kal­la. Sil­loin kun taas ul­ko­puo­lis­ta apu­mies­tä tar­vit­tiin, löy­tyi hä­nel­le Hei­kin mö­kis­tä myös sän­ky, omien las­ten saa­des­sa maa­ta lat­ti­al­la.

Kar­hun paja oli myös suo­sit­tu ta­paa­mis­paik­ka, mitä kou­lu­lai­set kä­vi­vät tul­ta äl­lis­te­le­mäs­sä ja mis­sä isän­nät ker­toi­vat par­haat jut­tun­sa.

Mulolaiset estivät sepän siirron

So­ta­vuo­si­na ol­tiin nos­to­mies Heik­ki Kar­hua siir­tä­mäs­sä ar­mei­jan se­päk­si muu­al­le, mut­ta sil­loin yli 300 ky­lä­läis­tä ad­res­sil­laan anoi, et­tä sep­pä sai­si jää­dä huol­ta­maan ko­ti­ky­län­sä maa­ta­lous­ko­neet ja na­vet­to­jen ve­si­pum­put. Hän oli ai­noa joka sii­hen pys­tyi mies­vä­en ol­les­sa rin­ta­mal­la. Vi­ra­no­mai­set suos­tui­vat ano­muk­seen, mut­ta Hei­kin piti kui­ten­kin öi­sin osal­lis­tua ki­vää­ri se­läs­sä ra­dan var­ti­oin­tiin. Hä­nen pa­jan­sa ar­mei­ja oli ot­ta­nut omaan käyt­töön­sä, mut­ta so­ta­he­vo­sia omis­ta­ja sai siel­lä sen­tään ken­git­tää.

40-lu­vun lo­pus­sa ikään­ty­vä ky­lä­sep­pä lo­pet­ti pa­ja­toi­min­tan­sa. Sil­ti en­nät­ti hän vie­lä, yh­des­sä Al­pon kans­sa, keik­kua kor­keil­la te­li­neil­lä työs­tä­mäs­sä ril­la­kis­kois­ta kat­to­kaa­ret Poh­jois-Kar­ja­lan opis­ton ra­ken­ta­mal­le kas­vi­huo­neel­le. Myös opis­ton uu­des­sa ope­tus­pa­jas­sa hän eh­ti yh­te­nä syk­sy­nä joh­dat­taa poi­kia me­tal­li­töi­den sa­lai­suuk­siin.

Läh­de; Vesa Tuo­mi­nen, toim. Mulo mui­ta mah­ta­vam­pi – kan­ta­ky­lä Py­hä­se­län ran­nal­la. Pai­no: Gum­me­rus Kir­ja­pai­no Oy, Jy­väs­ky­lä 2006.

Ar­tik­ke­li on jul­kais­tu 9.3.2023 il­mes­ty­nees­sä Viik­ko Poh­jois-Kar­ja­las­sa.