Keltasirkku on enimmäkseen parvilintu

Jar­mo Vack­lin

Keltasirkku on Suomalaisille tuttu ja rakas lintu. Laji kuuluu ja on kuulunut jo satoja vuosia suomalaiseen peltomaisemaan.

Jo en­nen ny­kyis­tä lin­tu­jen tal­vi­ruo­kin­ta buu­mia kel­ta­sirk­ku­ja on au­tet­tu tal­vi­sin vie­mäl­lä kau­raa lin­nuil­le. On­ko kau­niin­paa nä­kyä kuin kel­ta­sirk­ku­par­vi tal­vi­sel­la kau­ra­lyh­teel­lä?

Kel­ta­sirk­ku viih­tyy lä­hes koko vuo­den eri ko­koi­sis­sa par­vis­sa, ai­no­as­taan ke­säl­lä pe­sin­tä­ai­kaan lin­nut ovat eril­lään toi­sis­taan. To­sin myös pe­sin­tä­ai­kaan saat­taa par­hais­sa met­sä­saa­rek­keis­sa ja pel­to­jen lai­de­met­sis­sä pa­ri­mää­rä nous­ta jopa kym­me­niin pa­rei­hin ne­li­ö­ki­lo­met­ril­lä ete­läi­ses­sä Suo­mes­sa ja Poh­jan­maal­la.

Pe­sin­tä­ai­kaan kel­ta­sir­kut usein is­tus­ke­le­vat säh­kö­lan­gol­la ja ai­dan­tol­pil­la. Kos­ka pe­sin­tä al­kaa var­sin ai­kai­sin lin­nut te­ke­vät usein kak­si pe­su­et­ta vuo­des­sa. Ke­vääl­lä kun läm­pö­ti­la las­kee nol­lan tie­noil­le ru­pe­a­vat lin­tu­jen hor­moo­nit hyr­rää­mään ja ne kat­se­le­vat kor­ke­an lau­lu­puun hak­kuu­au­ke­an, suon tai pel­lon­reu­nas­ta.

Vaik­ka kel­ta­sir­kun soi­din­lau­lu on var­sin yk­si­toik­kois­ta niin se kuu­luu olen­nai­se­na osa­na Suo­ma­lai­seen luon­toon, eri­to­ten maa­seu­tu­mil­jöö­seen. Osa kel­ta­sir­kuis­ta te­kee vie­lä toi­sen pe­su­een hei­nä­kuus­sa.

Tal­vi­sin lin­nuil­le on hyö­tyä par­veu­tua. Par­ves­sa on enem­män sil­mä­pa­re­ja il­moit­ta­mas­sa saa­lis­ta­vis­ta pe­dois­ta. Usein kel­ta­sir­kut jou­tu­vat muun mu­as­sa var­pus­pöl­lön tai var­pus­hau­kan kyn­siin.

Kel­ta­sir­kut kier­tä­vät tal­vi­sin var­sin laa­jal­la alu­eel­la ra­vin­toa et­si­mäs­sä ja ne käy­vät use­am­mal­la ruo­kai­lu­pai­kal­la päi­vän ai­ka­na. Mi­kä­li yk­si paik­ka hau­tau­tuu lu­mi­tuis­kun al­le on va­ral­ta mui­ta ruo­ka­paik­ko­ja tar­jol­la. Vaik­ka kel­ta­sirk­ku on paik­ka­lin­tu osa lin­nuis­ta liik­kuu tal­ven ai­ka­na ete­läm­mäk­si mi­kä­li ra­vin­to­ti­lan­ne käy huo­nok­si.

Kel­ta­sirk­ku on mel­ko riip­pu­vai­nen kau­ran­sie­me­nis­tä ja viih­tyy pel­to­mai­se­mis­sa min­ne on jää­nyt huk­ka­kau­raa tai mis­sä si­jait­see kau­ra­va­ras­to­ja.

Kel­ta­sirk­ku on mel­ko riip­pu­vai­nen kau­ran­sie­me­nis­tä ja viih­tyy pel­to­mai­se­mis­sa min­ne on jää­nyt huk­ka­kau­raa tai mis­sä si­jait­see kau­ra­va­ras­to­ja. Kau­ras­ta ei rii­tä lin­nuil­le ener­gi­aa ko­vin­kaan pit­kään ja ra­vin­non lop­pu­mi­nen on usein kel­ta­sir­kuil­le koh­ta­lo­kas­ta. Kau­ran ener­gi­a­vä­hyy­des­tä joh­tu­en kel­ta­sir­kut jou­tu­vat ha­ke­maan ra­vin­toa koko ly­hy­en tal­vi­päi­vän ajan.

Sir­kut ovat myös aa­mul­la en­sim­mäis­ten la­jien jou­kos­sa lin­tu­lau­dal­la. Jot­ta ener­gi­aa riit­tää koko yön ajak­si kel­ta­sirk­ku jou­tuu ve­nyt­tä­mään päi­vää­kin ai­van pi­me­än tu­loon saak­ka. Au­rin­gon­ku­kan sie­me­nil­lä toi­meen­tu­le­va ta­li­ti­ai­nen saat­taa vie­rail­la lin­tu­lau­dal­la vain muu­ta­man ker­ran päi­väs­sä. Kel­ta­sir­kut ovat pai­koin op­pi­neet käyt­tä­mään myös lin­tu­jen ruo­kin­ta­paik­ko­ja hy­väk­seen. Taa­ja­mien ruo­kin­ta­pai­kat hou­kut­te­le­vat myös kel­ta­sirk­ku­ja maa­seu­dul­ta.

Ruo­kai­lu­jen vä­lis­sä kel­ta­sir­kut le­väh­tä­vät ja yö­py­vät kor­kei­den pui­den ok­sil­la. Vaik­ka kel­ta­sirk­ku on paik­ka­lin­tu ja suu­rin osa lin­nuis­ta elää sa­moil­la alu­eil­la­lä­pi elä­män, voi­daan sitä pi­tää myös osit­tais­muut­ta­ja­na.

Syys–mar­ras­kuus­sa nä­kee etu­pääs­sä nuo­rien yk­si­löi­den muut­ta­van ete­läm­mäk­si, mut­ta lii­ket­tä on pit­kin tal­vea. Lä­hes kaik­ki La­pin poh­joi­sim­mat kel­ta­sir­kut ovat jou­tu­neet muut­ta­maan tal­vek­si ete­läm­mäk­si. Näi­den lin­tu­jen pe­sin­tä siir­tyy­kin mui­ta myö­hem­mäk­si ja mu­nin­taan poh­joi­sim­mat kel­ta­sir­kut pää­se­vät vas­ta tou­ko­kuun lo­pul­la. Osan kel­ta­sir­kuis­ta tie­de­tään muut­ta­van ai­na Ete­lä­Ruot­siin ja Tans­kaan saak­ka.

Kel­ta­sirk­ku­kan­nat ovat sel­vin­neet var­sin hy­vin Suo­men maa­ta­lou­den muu­tok­sis­ta. 1950-1970-lu­vuil­la maa­ta­lous ko­neel­lis­tui suu­res­ti. Kel­ta­sirk­ku hyö­tyi pel­to­jen ja avo­hak­kui­den li­sään­ty­mi­ses­tä.

Lin­tu­jen mää­rä on py­sy­nyt var­sin va­ki­o­na vuo­si­kym­me­nes­tä toi­seen. Kel­ta­sirk­ku on var­sin so­peu­tu­vai­nen laji ei­kä ole ko­vin krant­tu pe­sä­pai­kan suh­teen. La­jil­le kel­paa­vat mo­nen­lai­set ava­rat maas­tot.

Toi­sin on kel­ta­sir­kun ser­kun lai­ta. Pel­to­sir­kun mää­rät ovat vii­meis­ten vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na suo­ras­taan ro­mah­ta­neet. Laji oli vie­lä 1970-lu­vul­la mel­ko ylei­nen. To­den­nä­köi­ses­ti syy­nä on ol­lut pit­kä ja va­ral­li­nen muut­to­mat­ka. Pel­to­sirk­ku on kär­si­nyt muu­tol­la niin kas­vin­suo­je­lu­myr­kyis­tä kuin sa­la­met­säs­tyk­ses­tä­kin. Rans­ka­lai­set ovat miel­ty­neet pel­to­sir­kun ma­kuun ja muun mu­as­sa ita­li­as­sa ras­taat ovat ol­leet suur­ta herk­kua. Poh­jois­mais­sa­kin sirk­ku­ja on käy­tet­ty ai­koi­naan ra­vin­to­na, ny­kyi­sin lä­hin­nä enää Vä­li­me­ren mais­sa.

Toi­vo­taan et­tä kel­ta­sirk­ku tu­lee säi­ly­mään run­saa­na Suo­men lin­nus­tos­sa huo­li­mat­ta maa­ta­lou­den ja il­mas­ton muu­tok­sis­ta. Il­mas­ton muu­tos­ten vai­ku­tuk­sis­ta Suo­ma­lai­seen lin­nus­toon on vai­kea sa­noa mi­tään var­maa. On ar­vi­oi­tu et­tä ai­na­kin lä­hes kaik­kien tun­tu­ri­lin­tu­la­jien elin­pii­ri tu­lee muut­tu­maan huo­nom­mak­si ai­na­kin 10–15 pro­sent­tia.