Vesa Tuominen
Feliks Esaias Pakarinen syntyi 9.2.1911 Rääkkylän Hernevaaran kylässä, Pitkälän talon nokisessa savusaunassa. Äiti oli talossa piikomassa ja isä Paavo Pakarinen oli kiertelevä, taitava kyläsuutari, hanuristi ja naisista pitävä korttihai.
Rääkkylästä Pakarisen perhe muutti Heinäveden Varistaipaleelle. Sen kanavanvarren lautamökissä myös Esa koki kansalaissodan kauhua nähdessään laivan kuljettavan punaisia Palokkiin ammuttaviksi. Äiti piti myös ruokamiehiä, sikäli kun ruokaa sai. Lotjamiehiltä saatiin leipäkortteja ja kaneja kasvatettiin itse. Lehmäkin mökissä oli, mutta usein oli syötävä akanajauhoin sidottua, mäntysuovalta maistuvaa pettuleipää.
Poikana Esa kulki pari vuotta isänsä suutarinkisällinä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa. Taloissa yövyttiin tuvan penkeillä ja iltaisin isä soitti väelle haitaria.
Heinävedeltä Pakariset muuttivat laivalla Kerman kanavan kautta Joensuuhun, ensin enon luokse Siihtalaan. Kun isä-Paavo jatkoi pelejään niissä vuoroin pikkumökin voittaen vuoroin sellaisen häviten, oli perheen elämä jatkuvaa muuttoa.
Joensuu oli 20-luvun alussa vasta mökkikylä, joskin selväkatuinen sellainen. Isän taas kerran häivyttyä omille teilleen äiti osti nappeja ja neuloja ryhtyen tekemään esiliinoja. Niitä hän sitten möi Joensuun torilla 25 vuoden ajan aina sotavuosiin saakka.
– Minutkin hän opetti liinoja ompelemaan ja siten helpottamaan eroperheen elatusta. Pääsinpä minä nuorena apulaiseksi Muikun jalkinekorjaamoonkin, mutta alkavaan pula-aikaan se hommani sitten loppui.
Sosiaaliset erot tuolloisessa Joensuussa olivat melkoiset.
– Kun me olimme rutiköyhiä ja minä vielä ”isätön”, jouduin toisten poikien kanssa riitoihin ja tappeluihin. Kerran puolustauduin leipurin poikaa vastaan iskemällä häntä narun päässä olevalla mutterilla poskeen. Sen jälkeen minua alettiin varoa.
Koulu ei innostanut
Oppivelvollisuus tuli Suomeen vuonna 1921, joten kaupungissa Pakarinen meni suoraan koulun 3. luokalle.
– Varistaipaleella oli kouluni jäänyt kesken, vaikka osasinkin lukea. Laskea en taas osannut ja jäin Joensuussa luokalleni. Tovereina minulla oli jopa partasuisia miehiä. Kansakoululaisten ja lyseolaisten välillä oli ammottava kuilu; me oltiin hiiriä ja ne rottia. Niitä rottia me rökitimme armottomasti, kun ne kulkivat sillan kautta Niinivaaralle. Kansakouluhan oli siinä sillan kupeessa. Kuri koulussamme oli kova, ja pahantekijää johtajaopettaja saattoi seisottaa tuntikausia kylmässä luutakopissa.
Luokat olivat hirmu isoja, jopa 50 lasta käsittäviä. Ei siinä Suomen historiastakaan paljon mieleen jäänyt. Politiikkaa ei koulussa puhuttu, vaikka isänmaallisia lauluja kaiutettiinkin.
– Laulusta sain nelosen kun en suutani avannut. Vain yksi poika avasi ja sai viitosen. Käsitöistä taas tykkäsin, mutta vasta kansakoulussa minä ensi kerran näin lääkärinkin. Sellaisia ei silloin vielä maalle riittänyt.
Erään miesopettajan kanssa 14-vuotias Esa joutui kalustotalkoissa käsikähmään, kun ope häntä kouri. Poika löi nyrkillä ahdistelijaansa ja pakeni paikalta. Inhottavasta kohtauksesta oli kumminkin hyötyä Esalle. Keväällä hän näet, kolme viikkoa ennen lukukauden loppua, anoi lupaa päästä töihin sisävesilaivaan. Opettajakunta piti kokouksen ja myönsi luvan, eikä kähmijäkään sitä vastustanut. Siten Esan resuisessa elämässä alkoi suorastaan toiveiden kesä.
Ja me tervahöyryllä seilattiin
Pakarisen ensimmäinen kunnon työpaikka oli yövahdin pesti Liperi-laivalla. Se ajoi Joensuun ja Liperin väliä yöpyen aina Pöytälahdessa. Sieltä palattiin Liperin kirkonrannan kautta kaupunkiin.
– Yläkannella oli hienommalle väelle I luokka, minne ei minulla ollut asiaa. Alempana olivat hytit. Matkustajat olivat tavan väkeä, paikkakuntalaisia, oikein kivaa porukkaa. Laivalla minä valvoin yöt, pistelin puita pesään ja pidin höyryn päällä, kun kapteeni ja miehistö nukkuivat. Iltapäivällä vuorostani minä vetelin hirsiä.
Elo vesillä oli niin kiintoisaa, ettei aina raaskinut nukkua. Yhtenä yönä Pakarinen ei malttanut olla kokeilematta saisiko käyntiin laivan koneen. Saihan hän. Kapteeni heräsi, säntäsi alas, karjui ja uhkasi hirttää minut. Muutoin laivahomma oli paljon mukavampaa kuin kiertely apusuutarina isän mukana.
– Minähän sain laivasta palkan, ruuan ja yösijan. Välipäivät asuin kotona. Seilasin Liperillä koko syksyn, ja talvi 1926 oli niin poikkeuksellisen leuto, että joulukirkkoonkin mentiin laivalla. Se pantiin telakalle vasta 6.1.1927.
Toinen sisävesilaiva, millä Pakarinen myöhemmin lyhyen aikaa ahersi, oli Oberon III. Sillä Saimaan Uittoyhdistys hinasi tukkilauttoja yli Pyhäselän.
Lähde: Maarit Niiniluoto,
Esa Pakarinen Hanuri ja hattu. WSOY Porvoo-Helsinki-Juva.
Juva 1980.
Artikkeli on julkaistu 27.4.2023 ilmestyneessä Viikko Pohjois-Karjalassa.