Vesa Tuominen
Vakuutusasiamiehenä toimiessaan kontiolahtelaisella Heikki Karhulla oli myynnissä myös separaattoreita. Ne herättivät hänet kiinnostumaan tekniikasta ja hakeutumaan sepän oppiin.
Sen jälkeen Karhu perusti Selkielle oman pajan. Sen toiminta sujui hyvin, kunnes paja valmisteineen ja koneineen (muun muassa pärehöylä) tuhoutui talvella 1931 tulipalossa.
Vahingoista vakuutus korvasi vain murto-osan, mistä kiukustunut Karhu perheineen muutti Niittylahteen. Sen rautatiepysäkin tuntumaan, hyvälle liikepaikalle, hän 1933 rakensi uuden maapohjaisen pajan. Ja taas hehkui ahjo kuumana ja kalke kaikui kauas, kunnes sekin paja kärähti poroksi. Se tapahtui omistajansa 50-vuotispäivän kynnyksellä, mutta sodan uhasta huolimatta sitkeä yrittäjä pystytti taas takomonsa.
Ruokatunti pidettiin ja lekamies sai pitää joka tunnin päästä 10 minuutin tauon. Muutoin tuo apumies heilutti 7 kilon lekaa 9 tuntia sepän keskittyessä ammattihienouksiinsa.
Töitä näet Heikillä riitti, koska hänen maineensa – etenkin viikatteentakojana – oli suorastaan rautainen.
Pajapäivä alkoi kello 7 ja päättyi kello 17. Ruokatunti pidettiin ja lekamies sai pitää joka tunnin päästä 10 minuutin tauon. Muutoin tuo apumies – eli ”päällelyöjä” – heilutti 7 kilon lekaa 9 tuntia sepän keskittyessä ammattihienouksiinsa. Niitä viikatteenterän työstämisessä olivat: teräksen katkaisu, sen halkaisu (vasarameisselillä uros- ja naaraspuoliin), terän taonta, terän tyynnyttäminen, kynnen ja pienkynnen taivutus, terän oikaisu ja karkaisu sekä sen päästäminen. Sen jälkeen terän kynteen stanssattiin ylpeinä kirjaimet HK. Nimikirjaimet kertoivat asiakkaille heidän välineensä tekijän.
Harakansulan väri
Karkaisu vaati ammattisilmää ja ahjossa piti olla juuri tietty lämpötila, että taottava teräs saisi tasavärin. Eli sen piti tietyssä valossa näyttää harakansulan kirjolta. Silloin välineestä tuli kunnollinen eikä hiili kaikonnut sen terästä. Ylikuumentamista piti varoa, eikä terä saanut säkenöidä. Karkaisussa terään päästettiin haluttu kovuus.
Etenkin vanhan viikatteen kunnostus oli haasteellista siinä missä myös sirkkelin terän oikaisu. Kun se tapahtui taiten takoen, niin loppui terän ”mutkuilu” ja taas sujui sahaus.
Talvisin valmisti Karhun paja, lähinnä Joensuun Raudalle, viikatteita 500–1000 yksilön erissä, yhteensä 2000–3000 kappaletta. Huipputalvena lähenteli luku 5000. Tosin sotavuosina materiaalina olleen Sandvikin teräksen saanti hankaloitti pajatoimintaa. Myös sirppejä taottiin ja vuonna 1950 palkittiin Karhun sirppi Kotiteollisuusyhdistyksen kultamitalilla.
”Päällelyöjinä” – ahjon hohteessa – hikoilivat vuorollaan myös Heikin pojat Erkki, Arvi ja Alpo. Heistä kuopus hoiti sitä roolia kaksi vuotta ennen armeijaa. Omatoimisesti hän myös työsti muutaman viikatteen ennen kuin isä sen työnäytteen hyväksyi. Se siis tapahtui silloin, kun se harakansulan väri oli löytynyt.
Myös Vieno-tytär polki pajassa sen ahjoa limsapalkalla. Silloin kun taas ulkopuolista apumiestä tarvittiin, löytyi hänelle Heikin mökistä myös sänky, omien lasten saadessa maata lattialla.
Karhun paja oli myös suosittu tapaamispaikka, mitä koululaiset kävivät tulta ällistelemässä ja missä isännät kertoivat parhaat juttunsa.
Mulolaiset estivät sepän siirron
Sotavuosina oltiin nostomies Heikki Karhua siirtämässä armeijan sepäksi muualle, mutta silloin yli 300 kyläläistä adressillaan anoi, että seppä saisi jäädä huoltamaan kotikylänsä maatalouskoneet ja navettojen vesipumput. Hän oli ainoa joka siihen pystyi miesväen ollessa rintamalla. Viranomaiset suostuivat anomukseen, mutta Heikin piti kuitenkin öisin osallistua kivääri selässä radan vartiointiin. Hänen pajansa armeija oli ottanut omaan käyttöönsä, mutta sotahevosia omistaja sai siellä sentään kengittää.
40-luvun lopussa ikääntyvä kyläseppä lopetti pajatoimintansa. Silti ennätti hän vielä, yhdessä Alpon kanssa, keikkua korkeilla telineillä työstämässä rillakiskoista kattokaaret Pohjois-Karjalan opiston rakentamalle kasvihuoneelle. Myös opiston uudessa opetuspajassa hän ehti yhtenä syksynä johdattaa poikia metallitöiden salaisuuksiin.
Lähde; Vesa Tuominen, toim. Mulo muita mahtavampi – kantakylä Pyhäselän rannalla. Paino: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2006.
Artikkeli on julkaistu 9.3.2023 ilmestyneessä Viikko Pohjois-Karjalassa.
