Tarvitset toisia ihmisiä, vaikka olisit Armi Ratia

Kaa­ri­na Nas­ki

Romaani Armi Ratiasta, Marimekon perustajasta voi saattaa lukijan hämmennyksiin. Moniko olisi halunnut Armin pomokseen? Tai ystäväkseen?

Im­pul­sii­vi­nen, nä­ke­myk­sel­li­nen, kyl­lä, mut­ta sa­mal­la ar­vaa­ma­ton. Pu­heis­saan usein ri­man alit­se ja elä­män­tyy­lis­sään ää­rim­mäi­syyk­siin me­ni­jä. Tar­vit­si toi­sia ih­mi­siä ja oli kyl­lä val­mis osoit­ta­maan sen an­te­li­aas­ti­kin, mut­ta myös­kään hyl­kää­mi­nen ei tuot­ta­nut on­gel­mia – se vaa­ti vain ke­pe­än ran­ne­liik­keen, siir­ron pa­la­pe­lis­sä. Mut­ta toi­saal­ta. Kan­nat­taa lu­kea ri­vin vä­lit­kin. Elä­män­ker­ta­ro­maa­ni kun kai­paa kun­non va­lo­tuk­sen. Ja sel­lai­sen tai­taa Rai­ja Ora­nen.

Pu­hee­na ole­va teos on Minä, Ar­mi Ma­ria R. (Ota­va 334 s.). Vuon­na 1912 syn­ty­nyt Ar­mi Ai­rak­si­nen oli kaup­pi­aan ja opet­ta­jan tyt­tö Koi­vis­tol­ta, vah­va­tah­toi­nen jo nuo­res­ta, ta­val­li­ses­ta kou­lun­käyn­nis­tä vä­hem­män kiin­nos­tu­nut, Tai­de­te­ol­li­suus­kes­kus­kou­lus­ta, ny­kyi­sen Tai­Kin edel­tä­jäs­tä kyl­lä sit­ten si­tä­kin enem­män. Hän val­mis­tui teks­tii­li­tai­teen puo­lel­ta, ja hä­nel­lä oli oma ku­to­mo jo Vii­pu­ris­sa.

Up­see­ris­mies Vil­jo Ra­ti­as­ta tuli vuon­na 1935 Ar­min avi­o­mies, ja nuo­ri­pa­ri koki mo­nien mui­den sa­ma­ni­käis­ten suo­ma­lais­ten kans­sa maan tu­los­sa ole­vat vai­heet kaik­ki­neen. Kar­ja­lai­si­na jou­dut­tiin evak­koon ja Vil­jo tie­ten­kin pian maa­ta puo­lus­ta­maan eli niin kuin 1941 syn­ty­nyt esi­koi­nen Ris­to­mat­ti asi­an lap­sen­kie­lel­lään luon­neh­ti: ”Iti am­puu lin­ta­mal­la kaik­ki lyt­tät!” Lie­kö ol­lut eti­äi­nen sil­le, et­tä Vil­jos­ta tuli ai­kaa myö­ten so­ti­la­sar­vol­taan evers­ti­luut­nant­ti.

Tu­le­vai­suu­den te­ke­mi­seen avi­o­puo­li­sot pa­nos­ti­vat joka ta­pauk­ses­sa yh­des­sä. Vil­jo kan­nus­ti ja top­puut­te­li Ar­mia, ide­oi ja omi­ne avui­neen myös pys­tyi vas­taa­maan odo­tuk­siin. En­nen pit­kää kan­kai­den val­mis­ta­mi­nen ja pai­na­mi­nen oli mah­dol­lis­ta, pa­ris­kun­ta fir­man kor­keim­mis­sa pes­teis­sä.

Ar­min in­to oli tuh­dim­paa laa­tua kuin hä­nen it­se­var­muu­ten­sa pää­tel­len kir­jas­ta löy­ty­väs­tä to­te­a­muk­ses­ta ”Mi­nä­hän olin vain Ai­rak­si­sen Ar­mi kau­kaa me­ne­te­tys­tä Kar­ja­las­ta, maa­lais­tol­luk­ka, ky­lä­kaup­pi­aan honk­ke­li ty­tär, joka luu­li it­ses­tään lii­ko­ja – – – mut­ta kun minä ha­lu­sin luo­da, ja ni­me­no­maan uut­ta ja suur­ta.”

Kert­tu Män­ty­ki­vi, nai­nen Sa­vi­tai­pa­leel­ta, oli lah­ja Ra­ti­oil­le. Hä­nes­tä tuli per­heel­le ank­ku­ri, ta­lou­den­hoi­ta­ja, joka ni­mi­ke kat­toi sen min­kä lu­pa­si­kin, mu­kaan lu­kien huo­len­pi­don lap­sis­ta ja tar­vit­ta­es­sa Ar­mis­ta­kin.

Koh­ta­lo aset­ti, niin kuin usein käy, mui­ta­kin oi­kei­ta hen­ki­löi­tä pää­mää­rä­tie­tois­ten rin­nal­le oi­ke­aan ai­kaan, il­me­nee Ora­sen kir­jas­ta. Täl­lai­nen oli yri­tyk­sel­le muo­ti­tai­tei­li­ja Riit­ta Im­mo­nen, jol­la oli oma atel­jee ja sen myö­tä tar­vit­ta­vaa asi­an­tun­ti­juut­ta. Pian pu­hut­tiin­kin myös Ma­ri­me­kon yh­tey­des­sä laa­jas­ti kuo­seis­ta, mal­leis­ta ja ku­vi­ois­ta sekä lan­gan­lai­hois­ta man­ne­kii­neis­ta Ka­las­ta­ja­tor­pan näy­tök­ses­sä.

Oma­lei­mai­suus, eri­lai­suus, mo­der­nin luo­mi­sen rie­mu ja mui­nai­sen kun­ni­oi­tus yh­dis­tet­ty­nä kor­ke­aan laa­tuun, sel­lai­nen rai­va­si tie­tä maa­il­mal­le.

Laadulla kohti kansainvälistymistä

Erit­täin tär­ke­äs­sä roo­lis­sa oli­vat luon­nol­li­ses­ti suun­nit­te­li­jat, Mai­ja Iso­la, joka muis­te­taan en­nen muu­ta Uni­kos­ta, sekä Vuok­ko Es­ko­lin-Nur­mes­nie­mi, joka loi muun mu­as­sa Jo­ka­poi­ka -pai­dan. Iso­la viih­tyi ta­los­sa 38 vuot­ta, Nur­mes­nie­mi puo­les­taan vuo­si­kym­me­nen, kun­nes pe­rus­ti oman yri­tyk­sen­sä. Vuok­ko oli käy­nyt myös leik­kuu­o­pis­ton ja suun­nit­te­li kuo­sien li­säk­si vaat­tei­den mal­le­ja, jopa om­pe­li nii­tä it­se. Koko Ma­ri­me­kon hen­ki­lö­kun­ta ru­pe­si pu­keu­tu­maan oman fir­man vaat­tei­siin.

Oma­lei­mai­suus, eri­lai­suus, mo­der­nin luo­mi­sen rie­mu ja mui­nai­sen kun­ni­oi­tus yh­dis­tet­ty­nä kor­ke­aan laa­tuun, sel­lai­nen rai­va­si tie­tä maa­il­mal­le. Ar­mi it­se ra­ken­si esi­mer­kil­li­ses­ti Ma­ri­me­kon jul­ki­ku­vaa. Ja au­ta ar­mi­as, jos kaik­ki ei su­ju­nut juu­ri hä­nen mää­rää­mäl­lään ta­val­la. ”Minä ta­pan tei­dät möl­lit omin kä­sin!”, hän saat­toi kir­jan mu­kaan uha­ta.

Yri­tyk­sen kas­vun ja kan­sain­vä­lis­ty­mi­sen kan­nal­ta tär­kei­siin hen­ki­löi­hin kuu­lui ame­rik­ka­lai­nen ark­ki­teh­ti Ben Thom­son, joka sai Brys­se­lin mes­suil­la tun­tu­man suo­ma­lai­seen tai­de­te­ol­li­suu­teen ja Iso­lan kan­kai­siin. Pian Ma­ri­mek­ko oli­kin Ame­ri­kas­sa.

Vä­häi­ses­tä mer­ki­tyk­ses­tä ei ol­lut se, et­tä pre­si­dent­tieh­do­kas Ken­ne­dyn rou­va ihas­tui näi­hin asui­hin. Ja kun John F. Ken­ne­dy sit­ten oli va­lit­tu pre­si­den­tik­si, kau­niin Jac­qu­e­li­ne-rou­van kau­nis asu he­rät­ti huo­mi­o­ta leh­den kan­si­ku­vas­sa – se oli Vuo­kon suun­nit­te­le­ma vaa­le­an­pu­nai­nen hel­le­mek­ko.

Vetovoimaa ja ystävyyttä

Et­tä edel­lä mai­nit­tu Thomp­son oli tai­de­tun­te­muk­sen­sa li­säk­si ve­to­voi­mai­nen mies, sii­tä tus­kin oli hait­taa var­sin­kaan Ar­min sil­mis­sä. Lu­kuis­ten mies­suh­tei­den mer­ki­tyk­sel­li­syy­den elä­mäs­sään – tiet­tyä kal­ju­päis­tä hur­mu­ria val­ta­kun­nan hui­pul­ta unoh­ta­mat­ta – tie­si lo­pul­ta vain asi­a­no­mai­nen it­se. Mut­ta tä­män­tyyp­pi­set to­si­ta­ri­nat ja juo­rut ovat ih­mis­ten kes­ken mie­lui­sia pu­hee­nai­hei­ta, ei­kä kir­jal­li­suus­kaan syys­tä nii­tä vä­hät­te­le, oli­pa sit­ten san­ka­ri­na/ an­ti­san­ka­ri­na mies tai nai­nen.

Poik­keu­syk­si­löil­lä, jol­lai­nen Ar­mi Ra­tia eh­dot­to­mas­ti oli, on usein sa­mo­ja heik­kouk­sia kuin ruo­hon­juu­ri­ta­son­kin ih­mi­sil­lä. Sa­mal­la ken­ties pää­dy­tään poh­ti­maan, mikä ih­mis­luon­net­ta kun­kin koh­dal­la muok­kaa. Tä­män ta­ri­nan koh­de­hen­ki­löl­lä oli trau­maat­ti­nen muis­ti­ku­va isän an­ka­ruu­des­ta, lap­se­na syyt­tä saa­mas­taan sel­kä­sau­nas­ta, ja myö­hem­min komp­li­soi­tu­nut suh­de omiin lap­siin­sa. Ih­mis­suh­tei­ta lei­ma­si huo­mi­on haku, kes­kei­ses­tä ase­mas­ta naut­ti­mi­nen ja toi­saal­ta jos­kus epä­rei­lul­ta vai­kut­ta­va val­lan­käyt­tö.

Run­saal­la ja kal­liil­la samp­pan­jal­la höys­tet­ty ti­he­ään tois­tu­va ison seu­ru­een juh­li­mi­nen joh­ti vel­kaan­tu­mi­seen mui­ne, muun­mu­as­sa ter­vey­teen vai­kut­ta­vi­ne lie­veil­mi­öi­neen huo­li­mat­ta lä­hi­pii­ril­tä saa­duis­ta lu­kui­sis­ta va­roi­tuk­sis­ta. Kon­kurs­sin par­taal­le sel­lai­nen tie joh­ti, mut­ta ai­na löy­tyi pe­las­ta­ja; riit­ti niin kek­se­li­äi­tä pank­ki­her­ro­ja kuin luot­ta­mus­ta.

Sa­moin tar­vit­tiin muu­ta­maa ikiys­tä­vää, jol­lai­nen Ar­mil­le oli lä­hin­nä näyt­te­li­jä Tar­mo Man­ni. Ar­mi sai Tar­mon vii­sau­des­ta usein loh­tua, ku­ten ker­ran Sköld­vi­kin tu­vas­sa, kun mie­tit­tiin niin­kin isoa asi­aa kuin elä­män tar­koi­tus­ta ja sitä, mi­ten ol­la roh­ke­am­pi.

Ys­tä­vän neu­vo­na oli: ”Ei help­po­ja rat­kai­su­ja” ja ”Roh­ke­ak­si joko syn­ny­tään tai opi­taan”. Ja toi­sen ker­ran, kun Ar­mi miet­ti, tap­pai­si­ko it­sen­sä, vai mitä te­ki­si, Tar­mo tyr­mä­si ute­li­ai­suu­teen ve­do­ten it­se­mur­han huo­no­na rat­kai­su­na. Te­koon pää­ty­väl­tä­hän jää nä­ke­mät­tä, mi­ten hä­nel­le lo­pul­ta käy!

Kun elämys tuottaa oivalluksen

Rai­ja Ora­nen on kir­joit­ta­nut elä­män­ker­ta-ai­nek­sis­ta oi­val­ta­van ja viih­dyt­tä­vän ro­maa­nin, jos­sa pa­li­kat löy­tä­vät paik­kan­sa. Ketä kai­paa mah­ti­nai­nen va­el­luk­sen­sa eh­too­puo­len hil­jai­si­na het­ki­nä, ke­tä­pä muu­ta kuin ker­ran pois aja­maan­sa avi­o­mies­tä Vee­tä, Vil­joa: ”Minä kai­pa­sin Vee­tä rin­nal­le­ni, vie­rel­le­ni, sy­lii­ni. Ikä­vöin ih­mis­tä, joka oli­si voi­nut ja­kaa mi­nun te­ke­mi­se­ni ja aja­tuk­set ja yh­tei­set muis­tot…” En­tä­pä sit­ten Ar­mi Ma­ri­an us­kon asi­at? Ei kak­si­set, saat­toi joku sa­noa, mut­ta kyl­lä hä­nen kuul­tiin jos­kus kiit­te­le­vän Tai­va­han Ma­ria jon­kin tär­ke­än hank­keen on­nis­tu­es­sa. Ky­syt­tä­es­sä, mikä se sel­lai­nen Tai­va­han Mari on, Ar­mi vas­ta­si: ”On­pa­han vain. Yk­si, joka pi­tää mi­nus­ta huol­ta.”

– – –

Ar­tik­ke­li on jul­kais­tu 12.10.2023 il­mes­ty­nees­sä print­ti­leh­des­sä.