Anna Ahmatova: elämä, kohtalo ja runous vihdoinkin suomeksi

Pent­ti Stra­nius

Joensuulainen taiteilija, teatteriohjaaja ja tutkija Anneli Heliö on saanut lopultakin elämäntyönsä julki. Hän on tutkinut ja suomentanut venäläisen runoilijan Anna Ahmatovan (1889-1966) elämänvaiheita ja runoja ansiokkaasti jo vuosikymmeniä. Siksi voi puhua elämäntyöstä, joka on vienyt voimia ja energiaa – eikä julkaiseminen tai valtavan materiaalin, arkistojen, kirjeiden, muistelmien ja runoteosten läpikäyminen ole ollut helppoa.

Olen seu­ran­nut An­ne­li He­li­ön uu­ras­tus­ta lä­hel­tä, ai­na 1980-lu­vun lo­pul­ta. Koh­ta­sim­me sil­loin sat­tu­mal­ta Imat­ra-fes­ti­vaa­leil­la 1988, Neu­vos­to­lii­ton toi­si­na­jat­te­li­ja-tai­tei­li­joi­den saa­pu­es­sa jou­kol­la Suo­meen, Mi­hail Gor­bats­ho­vin glas­nost ja pe­rest­roi­ka-ajan va­na­ve­des­sä. Tuol­loin elet­tiin toi­veik­kai­ta ai­ko­ja myös ve­nä­läi­sen kult­tuu­rin, kir­jal­li­suu­den ja ru­nou­den alal­la ja An­ne­li He­liö oli an­tau­muk­sel­la mu­ka­na seu­raa­mas­sa ja osal­lis­tu­mas­sa muu­tok­seen, myös mo­nil­la Pie­ta­rin mat­koil­laan. Jo An­na Ah­ma­to­van elä­mää (BoD 2022) edel­tä­vä suo­men­nos koot­tu­ja ru­no­ja, teos An­na Ah­ma­to­va: Olen ää­nen­ne (Kir­jo­kan­si 2016) he­rät­ti an­sait­tua huo­mi­o­ta ja va­kiin­nut­ti He­li­ön mai­neen Ah­ma­to­va-tut­ki­ja­na ja suo­men­ta­ja­na.

Anna Ahmatovan elämänvaiheet

An­na Ah­ma­to­va syn­tyi kult­tuu­ri­per­hee­seen An­na Go­ren­ko­na, Mus­tan me­ren ran­ta­mil­la ke­säl­lä 1889. Isä oli uk­rai­na­lai­nen ja isä­näi­ti kreik­ka­lai­nen. Äi­din puo­lel­ta Ah­ma­to­va oli ve­nä­läis­ty­nyt­tä ta­taa­ri­su­kua, mis­tä juu­ris­ta on myös läh­töi­sin tai­tei­li­ja­su­ku­ni­mi “Ah­ma­to­va”. Lap­suus ku­lui Kri­mil­lä ja opin­not Ki­o­vas­sa, mut­ta ve­nä­läi­sen ru­nou­den bo­hee­mik­si ku­nin­gat­ta­rek­si An­na Ah­ma­to­va ko­ho­si lo­pul­ta Pie­ta­rin avant­gar­de-pii­reis­sä 1910-lu­vul­la.

Hä­nen ru­nou­ten­sa in­noit­ta­ji­na ja hen­gen­hei­mo­lai­si­na oli­vat en­nen muu­ta Alek­sandr Blok, Osip Man­dels­tam ja Ma­ri­na Tsve­ta­je­va, mut­ta yh­tä hy­vin myös Pie­ta­rin kau­pun­ki kaik­ki­ne myyt­tei­neen. Sa­moin ru­nois­sa vi­lah­te­lee ra­kas nuo­ruu­den mai­se­ma, Tsars­ko­je Selo. Toi­saal­ta, Ah­ma­to­vas­ta tuli hy­vin var­hai­ses­sa vai­hees­sa ve­nä­läi­sen ru­nou­den “Sap­fo ja Kas­sand­ra”, jon­ka oma elä­mä ja ru­not pei­la­si­vat koko maan his­to­ri­aa ja kult­tuu­rin vai­hei­ta. Kii­tet­tä­väs­ti He­liö tuo esiin myös Ah­ma­to­van us­kon­nol­li­set mo­tii­vit.

An­ne­li He­liö ku­vaa myös eri­no­mai­ses­ti ai­ka­kau­sia: pie­ta­ri­lais­ta va­paa­ta kult­tuu­ri-il­ma­pii­riä, ris­ti­rii­to­ja ja kir­jal­li­suus­suun­tauk­sia 1910-20-lu­vuil­la, myös Lo­ka­kuun 1917 jäl­keen, en­nen sta­li­nis­mia, “so­si­a­lis­tis­ta re­a­lis­mia” ja Suur­ta Ter­ro­ria. Kes­ki­öön nou­see iso jouk­ko kult­tuu­ri­vai­kut­ta­jia ja myös Kul­ku­koi­ra – ni­mi­nen kel­la­ri­ra­vin­to­la ai­van kau­pun­gin kes­kus­tas­sa, kan­sal­lis­ru­noi­li­ja Alek­sandr Push­ki­nin pat­saan tun­tu­mas­sa, Tai­tei­den au­ki­on lai­dal­la. Kul­ku­koi­ra on mo­nel­le suo­ma­lai­sel­le­kin Pie­ta­ri-har­ras­ta­jal­le tut­tu paik­ka, jon­ne olen sään­nöl­li­ses­ti vie­nyt mat­ka­lai­sia esi­mer­kik­si jo “edes­men­neen” Mat­ka-Kar­ja­lan op­paa­na.

Ah­ma­to­vaan pä­tee hy­vin sa­non­ta, et­tä “Ve­nä­jäl­lä ru­noi­li­ja on ai­na enem­män kuin ru­noi­li­ja”.

Ah­ma­to­vaan pä­tee hy­vin sa­non­ta, et­tä “Ve­nä­jäl­lä ru­noi­li­ja on ai­na enem­män kuin ru­noi­li­ja”. Hän oli vaa­ral­li­nen, mut­ta mie­luus­ti syr­jään­ve­täy­ty­vä vai­kut­ta­ja ja hen­ki­lö­nä it­se­päi­sen oi­ku­kas­kin, joka eli läpi hur­jien vuo­si­kym­men­ten ja ro­mans­sien. Kaik­ki­ne vah­vuuk­si­neen ja heik­kouk­si­neen. Hän oli lä­hel­lä mur­tua traa­gis­ten vai­hei­den al­la use­am­man ker­ran: sil­loin kun en­sim­mäi­nen mies, ru­noi­li­ja Ni­ko­lai Gu­mil­jov te­loi­tet­tiin “vaa­ral­li­se­na” vas­ta­val­lan­ku­mouk­sel­li­se­na vuon­na 1921, sil­loin kun poi­ka Lev Gu­mil­jov ja avi­o­mies Ni­ko­lai Pu­nin van­git­tiin use­am­paan ker­taan 1930-lu­vul­ta 1950-lu­vul­le. Edes Jo­sif Sta­li­nin kuo­le­ma 1953 ei ai­van heti tuo­nut va­paut­ta Lev Gu­mil­jo­vil­le, jon­ka vä­lit äi­tiin oli­vat kat­ke­rat ja vai­no­har­hai­set ai­na 1960-lu­vun puo­li­vä­liin. Sel­lais­ta­kin sta­li­nis­mi ja Suu­ri Ter­ro­ri sai­vat lä­hei­sis­sä ih­mis­suh­teis­sa pa­him­mil­laan ai­kaan.

Mie­len­kiin­tois­ta on, et­tä Ah­ma­to­va ei il­mei­ses­ti ai­ko­nut kos­kaan emig­roi­tua Ve­nä­jäl­tä län­teen, ei edes ter­ro­ris­min pa­him­pi­na ai­koi­na, vaik­ka ys­tä­vät ja kol­le­gat kaik­ko­si­vat. Hän sai lo­pul­ta ko­kea myös mai­neen­pa­lau­tuk­sen “Suo­ja­sään” vuo­si­na: kun­ni­a­toh­to­rin ar­vo­ni­men ja ar­vos­ta­vien “py­hiin­va­el­ta­jien” hau­ta­pai­kan Ko­ma­ro­vos­sa, Te­ri­jo­en Kel­lo­mä­el­lä. Siel­lä vaa­ti­ma­ton “dats­ha” oli mie­lui­sa kol­le­go­jen ko­koon­tu­mis­paik­ka 1960-lu­vul­la, “ko­dit­to­man ve­nä­läis­ru­noi­li­jan” uran pää­te­pis­te. Vuo­den 1966 hau­ta­jai­sis­sa oli mu­ka­na muun mu­as­sa tu­le­va No­bel-ru­noi­li­ja, Jo­seph Brods­ky…

Ahmatovan runot elävät – ajattomina ja varoittavina

An­na Ah­ma­to­van elä­mä on tyy­lil­tään sir­pa­le­mai­nen ei­kä ihan help­po­lu­kui­nen teos. Sil­ti tyy­li on puo­lus­tet­ta­vis­sa. Elä­mä­ker­ta ete­nee kro­no­lo­gi­ses­ti hy­vin ja pie­net hen­ki­lö­gal­le­ri­at Ah­ma­to­van lähi- ja kol­le­ga­pii­ris­tä ovat pai­kal­laan. Mie­len­kiin­tois­ta on lu­kea esi­mer­kik­si tä­män suh­teis­ta Mak­sim Gor­kiin, Ser­gei Je­se­ni­niin, Vla­di­mir Ma­ja­kovs­kiin tai por­tin­var­ti­ja-by­rok­raat­tei­hin ja val­lan­pi­tä­jiin.

“Pa­pe­rin­pa­la, kä­det ja tuh­ka­kup­pi” on An­ne­li He­li­ön suur­te­ok­sen erään pien­lu­vun ot­sik­ko. Sii­nä – ja 1930-lu­vun kult­tuu­ri­po­li­tiik­kaa ku­vaa­vis­sa lu­vuis­sa He­liö on­nis­tuu mai­ni­os­ti tuo­maan esiin sen kau­hun, vai­no­har­hai­suu­den ja pe­lon il­ma­pii­rin, mitä sta­li­nis­mi oli pa­him­mil­laan. Ru­no­ja ei enää us­kal­let­tu lu­kea ää­neen saa­ti kir­joit­taa pa­pe­ril­le – tai kä­si­kir­joi­tuk­sia säi­lyt­tää; ne piti polt­taa mut­ta sa­mal­la huo­leh­tia sii­tä, et­tä ri­vit jäi­si­vät muis­tiin ja mie­leen. An­na Ah­ma­to­van us­kot­tua, Ly­dia Tshu­kovs­ka­jaa He­liö lai­naa pal­jon, eri­tyi­ses­ti 1930-lu­vun jul­mi­na vuo­si­na, jol­loin sel­lai­set Ah­ma­to­van suur­te­ok­set ku­ten Re­qui­em tai Il­man san­ka­ria siir­tyi­vät ja jäi­vät elä­mään jäl­ki­pol­vil­le ul­koa ope­tel­tui­na ver­si­oi­na. He­rää pe­lot­ta­va aja­tus – ele­tään­kö nyt, vuon­na 2023 pa­ra­dok­saa­li­ses­ti sa­man­lai­sia kau­hun ja kult­tuu­ri­vi­ha­mie­li­syy­den vuo­sia Ve­nä­jäl­lä?

Kun An­na Ah­ma­to­va jou­tui jo­not­ta­maan pie­ta­ri­lai­sen tut­kin­to­van­ki­lan “Kres­tyn” muu­rien ta­ka­na vie­däk­seen pa­ket­tia Ljova-po­jal­leen 1930-lu­vul­la, ei ol­lut enää ai­kaa ei­kä ener­gi­aa ru­noil­le: hul­luus ja mie­len­ter­vey­den me­ne­tys oli lä­hel­lä. Voi vai­voin ku­vi­tel­la mis­sä pai­nees­sa ja mil­lai­sis­sa olois­sa maa­il­man ja ta­val­lis­ten ve­nä­läis­ten sit­tem­min ar­vos­ta­maa ja ra­kas­ta­maa ru­nout­ta syn­ny­tet­tiin ja säi­ly­tet­tiin (?) Voi myös ky­syä, pal­jon­ko ru­nout­ta jäi lo­pul­ta­kin jul­kai­se­mat­ta, lä­heis­ten ja tun­te­mat­to­mien­kin muis­tin kät­köi­hin?

An­ne­li He­li­ön käyt­tä­mä Ah­ma­to­va-läh­de­lu­et­te­lo on kun­ni­o­tus­ta he­rät­tä­vä, ku­ten lu­kui­sat ot­teet ru­no­jen suo­men­nok­si­na. Sekä ve­nä­jän­kie­li­set läh­teet et­tä eng­lan­nin­kie­li­set tut­ki­muk­set ja elä­mä­ker­rat sekä viit­teet ja ai­van mai­nio va­lo­ku­va­lii­te kat­ta­vat pe­rä­ti 100 si­vua upe­aa te­os­ta. Jo kan­si­ku­va, su­ru­mie­li­nen tum­ma­kut­ri­nen An­na Ah­ma­to­va Moi­sei Nap­pel­bau­min ku­vaa­ma­na 1920-lu­vul­ta, on tai­ten va­lit­tu. Suur­te­ok­sen ul­ko­muo­to, ku­van­kä­sit­te­ly ja graa­fi­nen suun­nit­te­lu­kin on vah­va osoi­tus An­ne­li He­li­ön vi­su­aa­li­ses­ta sil­mäs­tä. An­na Ah­ma­to­van elä­mää lu­kies­sa mie­leen nou­see oma, vii­den vuo­den ta­kai­nen vie­rai­lu Pie­ta­rin Li­tei­nyi Pros­pek­tin Fon­tan­kan ta­los­sa, mis­sä si­jait­see An­na Ah­ma­to­van ko­ti­mu­seo. Paik­ka jos­sa ve­nä­läi­sen ru­nou­den Ku­nin­ga­tar-Sap­fo eli het­ken eh­kä on­nel­lis­ta­kin ai­kaa eris­kum­mal­li­sen “per­heen­sä”, ra­kas­ta­jien­sa ja ys­tä­vien­sä ym­pä­röi­mä­nä…

An­ne­li He­liö. An­na Ah­ma­to­van elä­mä. Books on De­mand, BoD 2022, 695 s.