Näin joulun alla mieleni herkistyy palaamaan lapsuuden joulun odotukseen: kuusi kynttilöineen ja tuoksuineen, kotiväki, joulusatu, enkelit, joulukirkko, joulurauhan julistus, käynti sukulaisten haudoilla ja tietenkin joululahjat. Kaikki ne ovat kaukana menneisyydessä ja läheiset ihmiset, joita katsoin ylöspäin, ovat kuolleet. Voin ymmärtää ja kokea elämää.

Nuo­re­na ol­laan ter­vei­tä ja voi­mak­kai­ta, kat­so­taan eteen­päin. Mut­ta se on tot­ta, et­tä van­huus yl­lät­tää. Jos päi­viä riit­tää, jou­tuu to­te­a­maan sen. Omal­la koh­dal­la­ni kaik­ki muut­tui, kun sai­ras­tuin ja vam­mau­duin py­sy­väs­ti. Sen jäl­keen it­se huo­maa ja toi­set huo­maut­ta­vat, et­tä toi­min­not ovat va­ja­vai­sem­pia. On myön­net­tä­vä, et­tä epä­on­nis­tu­mi­sen mää­rä voi­mis­tuu päi­vä päi­väl­tä: tar­vi­taan lääk­kei­tä, hoi­to­ja, tu­ki­toi­mia ja ol­laan riip­pu­vai­sia toi­sis­ta ih­mi­sis­tä.

Omal­le luon­teel­le­ni ei ole so­pi­nut alis­tu­mi­nen tois­ten ko­men­toon ja ole­maan riip­pu­vai­nen hol­houk­ses­ta. Huo­maan, et­tä tu­len vi­hai­sek­si, kun epä­on­nis­tun. Psy­ko­lo­gi­ses­ti asia on­kin niin: Tor­jut­tu ih­mi­nen tu­lee ag­g­res­sii­vi­sek­si, vi­hai­sek­si! Ja se et­tä epä­on­nis­tuu te­ois­saan, on juu­ri sa­maa. Epä­on­nis­tu­nut ih­mi­nen ko­kee omas­sa mie­les­sään ikään kuin hyök­käyk­sen ul­ko­a­päin. Hän al­kaa rai­vo­ta hoi­ta­jil­le, lää­kä­reil­le, so­si­aa­li­sos­sul­le, opet­ta­jal­le, pa­pil­le, puo­li­sol­leen, ko­ti­vä­el­leen ja pot­kai­see lo­puk­si kis­sa­par­kaa vi­ha­päis­sään.

Kuka ym­mär­tää vi­hais­ta van­hus­ta, joka epä­on­nis­tuu, ha­lu­aa teh­dä asi­at it­se mut­ta ei osaa, ei jak­sa ei­kä saa eh­kä ke­nel­tä­kään mi­tään sym­pa­ti­aa? Van­ha ih­mi­nen on vaa­ras­sa jää­dä niin yk­sin, et­tä hän voi kuol­la su­ruun, tois­ten rien­tä­es­sä asi­oil­leen, ker­to­es­saan haus­ko­ja jut­tu­ja, ke­hu­es­saan saa­vu­tuk­si­aan.

Vi­hai­nen van­hus on vah­va oi­re!

Nyt van­ha­na vas­ta mi­nä­kin ym­mär­rän jon­kin ver­ran van­huk­sia, kos­ka olen enem­män hei­dän kal­tai­sen­sa. Ai­van eri asi­at ovat nyt tär­kei­tä kuin sil­loin, kun sy­ty­tin tu­lia lap­suu­te­ni jou­lu­kuu­seen. Sitä pait­si mo­net van­huk­set ovat oi­ke­as­ti ko­vas­sa ti­lan­tees­sa, ei vain joh­tu­en luon­tees­ta ja psyy­ken te­ki­jöis­tä, vaan kos­ka van­huk­sia koh­del­laan huo­nos­ti ei­kä van­ha ih­mi­nen usein­kaan ky­ke­ne puo­lus­tau­tu­maan: hä­net jä­te­tään vie­mät­tä hoi­to­paik­koi­hin, ra­haa va­ras­te­taan, omai­suut­ta tuh­la­taan ja ker­ro­taan, et­tä kaik­ki on ihan hy­vin. Vä­hem­mäs­tä­kin ih­mi­nen, van­hus, suut­tuu ja jää yk­sin. Nämä ovat esi­merk­ke­jä ja van­hus­ten omai­sil­la on vas­tuu! Vi­hai­nen van­hus on vah­va oi­re!

Omal­la koh­dal­la­ni olin nä­kö­a­la­pai­kal­la teh­des­sä­ni seu­ra­kun­ta­pap­pi­na spon­taa­ne­ja ko­ti­käyn­te­jä lä­hin­nä van­hus­ten ko­tei­hin. Siel­lä ma­ta­lis­sa ma­jois­sa näin mis­sä lä­him­mäi­nen me­nee. Sii­hen ver­rat­tu­na en voi­nut kuin ih­me­tel­lä, mi­ten van­huk­set kes­tä­vät vas­toin­käy­mi­siä ja sie­tä­vät omaa epä­on­nis­tu­mis­taan kai­kes­sa asu­mi­sen ja elä­mi­sen va­ja­vai­suu­des­saan! Hei­hin ver­rat­tu­na mi­nul­la, ai­na­kin ul­koi­ses­ti, asi­at oli­vat hy­vin. Mut­ta heil­lä oli sel­ke­äm­pi poh­ja elä­mäl­le kuin mi­nul­la. Mi­nun on pi­tä­nyt et­siä koko ikä­ni elä­mä­ni pe­rus­taa, myös läh­te­mäl­lä ai­koi­naan pa­pin­kou­luun. En ha­lu­ai­si ol­la vi­hai­nen van­hus!

Jou­lun sa­no­ma sy­dä­mis­sä saat­taa ava­ta mei­tä ai­na­kin ym­mär­tä­mään van­huk­si­am­me, kuun­te­le­maan hei­tä, py­säh­ty­mään het­kek­si, ja sitä kaut­ta hil­lit­se­mään it­se­äm­me. He­kin ovat lap­si­na sy­tyt­tä­neet kynt­ti­län, sy­dän kai­va­ten näh­neet en­ke­lei­tä ja kat­so­neet aut­ta­jaan­sa ylös­päin.

Jor­ma Luos­ta­ri­nen

Viikko

By Viikko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *