Kari Kumpulampi
Jatkosodan ajan koririntamalla pelkkä talkoohenki ei pitkälle riittänyt. Työvoimasta oli kova pula ja niinpä maassa otettiin käyttöön yleinen työvelvollisuus. Lakia rikkovat voitiin tuomita jopa vuodeksi kurikomppaniaan.
Erityyppisille työleireille määrättiin rangaistukseksi jatkosotaa käyvässä Suomessa ainakin noin 2 500 henkeä. Keitä he olivat ja miten he tehtäviinsä valikoituivat? Turun yliopiston poliittisen historian dosentti Pekka Niiranen kartoittaa heidän arkeaan uudessa teoksessaan Työleirien saaristo.
Heti aluksi on todettava, että harvoin saa nykypäivänä käsiinsä näin perusteellisen ja eläväisesti kirjoitetun tutkielman tietystä kotirintaman osa-alueesta.
Tämä yli 700 sivua käsittävä, valtavaan lähdemateriaaliin perustuva teos on omanlaisensa tiedon pikkujättiläinen ja ensimmäinen työleirijärjestelmän tutkimus Suomessa jatkosodan ajalta.
Kirja sisältää faktojen virtaa ja monia yksityiskohtaisia kuvauksia liittyen erilaisten leirien arkeen kotirintaman epävarmuudessa. Mitä leiriläisiltä odotettiin? Kuinka he kokivat työvelvollisuuden?
Niiranen tähdentää, että työleirit – maatalousleiri, erikoisleiri, naisten erityinen työmuodostelma, erikoistyöleiri - olivat tärkeä osa sota-ajan kotirintaman mobilisointia. Näistä vain maatalousleirille mentiin vapaaehtoisesti.
Miehet olivat Karjalan rintamilla
Koska Suomen miehet olivat pääosin Karjalan rintamilla, työ oli naisten ”taisteluosuus”, ja työvoiman saamista maa- ja metsätaloustöihin pidettiin isänmaan elintarvike- ja polttoainehuollon kannalta elintärkeänä.
Tässä taistelussa ei suvaittu sivustakatsojia ja vapaamatkustajia. Kunkin oli otettava mobilisointiin osaa joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä.
Pienten lasten äidit oli kuitenkin pääosin vapautettu työvelvollisuudesta. Pääosin. Työleirit olivat pykälien ja säädösten viidakko, jota tulkinnanvaraisuus sotki entisestään.
Pekka Niiranen kirjoittaa: ”Työvoimaa tarvittiin erityisesti maatalouden ”tuotantokamppailuun” ja metsätöihin. Huomio kohdistui naistyövoimaan, jonka vastuulle tulivat miesten perinteisesti tekemät työt kuten esimerkiksi kynnöt ja hevostyöt.”
Työleirejä oli koko maassa 1942-1944 pohjoisinta Lappia myöten. Etelä-Karjalassa niitä oli muun muassa Lappeenrannassa ja Luumäellä, Pohjois-Karjalassa Joensuussa, Polvijärvellä, Tohmajärvellä, Kontiolahdella...
Suomalainen työleirijärjestelmä ulottui jatkosodan hyökkäysvaiheessa myös Itä-Karjalan miehitetyille alueille, jonne perustettiin keskitysleirejä, sotavankileirejä ja työleirejä.
Järjestelmä huipentuu
Raportoinnin puutteesta kärsinyt leirijärjestelmä saavutti huipennuksensa vuonna 1943, kun eduskunta sääti lain erikoistyöleireistä. Niille voitiin lähettää vuodeksi sellaisia Suomen kansalaisia, 18-64-vuotiaita, naisia ja miehiä, jolla oli pahennusta herättäviä elintapoja ja jotka vieroksuivat työtä, rikkoivat määräyksiä.
He olivat yleensä sota-ajan Suomen syrjäytyneitä ja heillä oli monia sosiaalisia ongelmia liittyen usein alkoholiin. Pekka Niiranen kirjoittaa:
” Viranomaisten lisäksi myös kansalaiset tekivät esityksiä erikoistyöleireille lähetettävistä henkilöistä. Ehdotuksia tekivät niin naapurit kuin lähisukulaisetkin; aviopuoliso, veli, tytär tai vanhemmat.”
Työleirit olivat pykälien ja säädösten viidakko, jota tulkinnan-varaisuus sotki entisestään.
Erikoistyöleireille määrätyistä naisista hieman yli puolet oli jo aiemmin ollut tekemisissä poliisin kanssa esimerkiksi juopumuksen takia. Miehistä yli kolme neljästä oli jo entuudestaan poliisin tuttuja.
Nämä leirit eivät olleet ongelmattomia. Niitä pidettiin silti tarpeellisina, koska niille määrätyt henkilöt pysyivät näillä toimilla poissa silmistä, eikä kotirintaman yhteishenki ja työmoraali heikentynyt.
Erikoistyöleireille komennettiin vuosina 1943-1944 yhteensä 796 henkilöä. Heistä naisia oli 557, miehiä 239. Leireiltä saadut tulot eivät millään tavoin vastanneet ylläpitokustannuksia, eivätkä leiriläisten palkat riittäneet edes päivittäisen aterian maksamiseen.
”Naisille perustetut työleirit, erityinen työmuodostelma ja molempien sukupuolten erikoistyöleirit olivat kuitenkin enemmän psykologiaa ja kontrollia kuin ekonomiaa.”
Lähihistorian dokumentointia
Pekka Niirasen Työleirien saaristo sisältää huolella laadittua lähihistorian dokumentointia ajalta, jolloin kotirintaman ja koko kansakunnan kohtalo oli korkeamman kädessä.
Työleirijärjestelmästä 1942-1944 ei ole aiemmin tehty kokonaisvaltaista tutkimusta, ja Niirasen kirja on valtavan työn tulosta. Kotirintama ei todellakaan ollut jatkosodassa niin yksimielinen kuin virallisella taholla annettiin ymmärtää.
Niiranen tähdentää, ettei työvelvollisuus jäänyt sittemmin Suomessa vain 1940-luvun ilmiöksi.
Keväällä 2020 otettiin käyttöön valmiuslaki estämään covid-19-viruksen leviämistä. Valtioneuvosto varautui asettamaan terveydenhuollon työtekijöille työvelvoitteen osana valmiuslain soveltamista.
Pekka Niiranen: Työleirien saaristo.
Työleirijärjestelmä Suomessa 1942-1944. Readme 2022.