ILO­MANT­SI / An­ne-Mari Ti­ai­nen

Ilomantsin yhdeksänsillä Karhufestivaaleilla viime viikon lopulla tassuteltiin Mesikämmenen matkassa, Källeröisen kintereillä.

Maa­seu­dun Si­vis­tys­lii­ton jär­jes­tä­män Kar­hun syli -tee­mai­sen ta­pah­tu­man yh­te­nä osa­na oli Kar­hu­kä­ve­ly, joka oli mo­ni­ais­til­li­nen elä­mys ja ko­ko­nais­val­tai­nen ko­ke­mus Met­sän kul­lan sy­liin.

Mö­rön mat­kas­sa met­sä­ret­kel­lä eläy­dyt­tiin, elet­tiin het­kes­sä ja käy­tet­tiin luon­te­vas­ti kaik­kia ais­te­ja sekä löy­det­tiin yl­lä­tyk­siä ja luon­non ih­mei­tä. Mie­len­kiin­tois­ta mat­kaa kar­hu­myyt­tei­hin ja kan­san­pe­rin­tee­seen sii­vit­ti ka­le­va­lai­nen ru­non­lau­lan­ta. Jo­en­suu­lai­nen pe­rin­ne­tie­tä­jä ja ru­non­lau­la­ja Ee­ro Pel­to­nen sekä esit­ti il­meik­kääs­ti eleh­tien lau­lu­ja et­tä lau­lat­ti in­nos­ta­vas­ti kan­nus­ta­en Kor­ven ku­nin­kaan, Kul­ta­her­ran pe­räs­sä pa­ti­koi­nei­ta.

Ot­son jäl­jil­le jou­tu­nei­den pie­ni jouk­ko pää­si heti al­kuun kuin Äi­jä kon­sa­naan naut­ti­maan jät­ti­pal­sa­mien ma­ke­an me­ti­ses­tä tuok­sus­ta (ol­koon­kin vie­ras­la­ji!) ja tun­nus­te­le­maan pu­ru­po­lun peh­me­ää jous­ta­vuut­ta an­tu­roi­den al­la. Os­mon sil­min et­sit­tiin vaik­ka­pa hors­ma­kii­tä­jän isoa rus­ke­aa touk­kaa, joka löy­tyi­kin syö­mäs­tä sa­maa herk­kua kuin Uk­ko it­se ke­vääl­lä: mai­to­hors­maa.

Yh­des­sä ka­jau­tet­tiin ko­me­as­ti Ee­ron pe­räs­sä ker­to­lau­lu­na Kul­ta­pyö­rä­tam­mi-lau­lu kol­mes­ta pai­kas­ta löy­ty­neel­le maa­il­man­puu-tam­men tai­mel­le: "La la lau­lan kul­taa keh­rään, lau­lan pih­la­jan pi­hal­le, tam­men kes­ki­tan­hu­al­le. Joka ok­sal­le ome­nan, ome­nal­le kul­ta­pyö­rän, kul­ta­pyö­räl­le kä­kö­sen."

Ku­kin kul­ki­ja sai ker­toa oman tul­kin­tan­sa nä­ke­mäs­tään, mikä oli yk­si ret­ken rik­kauk­sis­ta.

Moni yl­lä­tys rei­tin var­rel­ta löy­tyi osal­lis­tu­jien it­sen­sä ha­vain­noi­ma­na. Me­si­käm­men­met­säs­sä näh­tiin niin Oh­ton emuun eli kan­ta­äi­din Hon­gat­ta­ren oma jyh­keä mah­ti­puu hon­ka-män­ty-pe­tä­jä kuin jää­kau­den muo­toi­le­mat jäh­me­äil­mei­set ki­vi­kas­vot ja muh­ku­rai­nen met­sä­kuu­si­kin. Sen he­del­mäl­li­sis­sä muo­dois­sa voi­tiin näh­dä sy­dän, pa­ka­rat, pal­lit tai rin­nat.

– Tis­si­kuu­si tuol­lai­sen luon­no­noi­kun vi­ral­li­nen nimi on, va­lis­ti Ee­ro. Ku­kin kul­ki­ja sai ker­toa oman tul­kin­tan­sa nä­ke­mäs­tään, mikä oli yk­si ret­ken rik­kauk­sis­ta.

Rakkaalla karhulla monta nimeä

Ee­ro ta­ri­noi Met­sän kul­tai­sen ome­nan syn­nys­tä, he­rä­tyk­ses­tä, käyn­nis­tä maan pääl­lä sekä pa­luus­ta ta­kai­sin Ota­vai­sen ol­ka­päil­le. Ot­so­as­te­li­jat lau­loi­vat mo­nia myyt­ti­siä ru­no­ja jopa 400 ni­mel­lä tun­ne­tus­ta Nal­lu­kas­ta, jol­la siis riit­tää ni­men toi­sin­to­ja enem­män kuin yk­si vuo­den jo­kai­sel­le päi­väl­le: "Miss' on oh­to syn­ny­tel­ty, me­si­käm­men kään­ny­tel­ty, kar­hun poi­ka kas­va­tel­tu? Luo­na kuun ty­kö­nä päi­vän, ota­vai­sen ol­ka­päil­lä, seit­sen­täh­ti­sen se­läl­lä."

Kar­he­a­turk­ki­suu­des­taan tun­ne­tuim­man ni­men­sä saa­nees­ta Kar­hus­ta ker­to­via ru­nol­li­sia lau­lu­ja ope­tel­tiin yh­des­sä an­tau­muk­sel­la ja voi­mal­li­ses­ti niin et­tä Hu­tun­nie­men kuu­sik­ko rai­kui kuin it­se Met­sä oli­si läh­te­nyt liik­keel­le. "Kar­hu on he­rän­nyt - he­rän­nyt on kar­hu!" -kil­pa­lau­lan­nas­sa ei kui­ten­kaan Väi­nä­möis-jouk­ko sen pa­hem­min kuin Jou­ka­hai­sen edus­ta­jat­kaan jou­tu­neet suo­hon lau­le­tuik­si.

Ret­ken lo­puk­si as­tel­tiin py­hä­nä puu­na pi­de­tyn pih­la­jan al­le, jos­ta Kon­tio pa­lau­tet­tiin ar­vok­kaas­ti ta­kai­sin syn­nyin­si­joil­leen. Met­sän­pei­kon voi­mil­la vah­vis­tu­nut jouk­ko toi­voi pää­se­vän­sä en­si vuon­na uu­del­leen Lul­la­moi­sen mu­ka­na met­sän peit­toon.

– Oli­pa hui­ma ja eläh­dyt­tä­vä päi­vä! Mei­tä oli Ilo­mant­sin­jär­ven ran­ta­po­lul­la mai­nio, pu­he­li­as ja lau­la­vai­nen po­ruk­ka. Kii­tos kai­kil­le kans­sa­kul­ki­joil­le vah­vas­ta läs­nä­o­los­ta, ku­vai­li Ee­ro Pel­to­nen.

Kar­hu­kä­ve­ly Tu­han­nen kar­hun maa­na jo tun­ne­tuk­si tul­lees­sa Ilo­mant­sis­sa osoit­ti, et­tä ei­pä ole kan­sa­no­mai­nen ru­non­lau­la­mi­sen kyky kuol­lut ei­kä vii­mei­nen kar­ja­lai­nen ru­non­lau­la­ja vai­en­nut!