Työkansan uimala Rantapuiston eteläpäässä. Etualalla valkama ja taustalla ranta-aittojen ryhmä. Kuva: Pasi Tuunaisen kokoelma.

Molemmin puolin 1900-lukua hukkui Suomessa vuosittain liki 1000 ihmistä. Syyttä ei siten uintia perusteltu ”taitojen taitona”, mikä pelastusominaisuutensa lisäksi vielä virkisti, rauhoitti, huuhtoi sielusta huolet ja murheet, paransi mielen ja hermot karkottaen niin vaivat kuin sairaudetkin.   

Niska- ja Ilo- ja Verkkosaaren ympärillä kuohuva Pielisjoki on keskeinen osa Joensuuta, joten sen virkistysmahdollisuudet huomioitiin jo kaupungin varhaisimmissa asemakaavaluonnoksissa. Niinpä Niskasaari kruununjyvästöineen palveli ympäristön väestön elintärkeitä tarpeita, kun taas Lystsaari/Ilosaari varattiin joensuulaisten huvielämälle. Olihan siellä jo v:sta 1843 alkaen sijainnut kauppias Tishanoffin yksityissauna. Kesällä 1855 kaupunki rakennutti saarelle uuden sillan, tasoitti kenttää, raivasi sinne keilaradan sekä huvimajakioskin. Siinä sai myydä siirappivettä, kahvia, teetä ja vehnäsiä, mutta ei väkeviä. Tuolloin Ilosaarta käytettiin lähinnä juhlakenttänä, joten sitä ei juuri hoidettu, eikä se juuri suosioon noussutkaan. 

1800-luvun jälkipuoliskolla, uinnin jo yleistyessä vapaa-ajan harrastuksena, palveli Pielisjoki kaupunkilaisia vesivirkistyksen ohessa myös peseytymispaikkana. Varhemmin oli joen iloista saatu nauttia koko kaupungin rantaviivan pituudelta, mutta pian maistraatti rajasi yleiseksi uimarannaksi vain Koski- ja Suvantokatujen välisen alueen. 

Ensimmäinen, J.E. Äkerstedtin rakennuttama uimahuone kohosi Rantapuistoon jo v. 1862, mutta joen vähävetisinä vuosina se aina kuiville jäätyään ränsistyi. Aidatulle uimalalle oli kuitenkin tarvetta, sillä kesäinen joenranta alastomine auringonpalvojineen suututti promenaadilla käveleviä säätyläisiä ja kummastutti kaupunkiin etelästä laivoilla saapuvia vieralijoita. ”Kesäisin vilisi työväkeä joenrannat täynnä uimasillaan, niin etteivät ihmiset julenneet silloin niissä tienoissa kävellä.” Vuonna 1876 otti kaupunki tuon alennustilaan joutuneen uimahuoneen haltuunsa ohjeistaen samalla sen käytön. Kun miehille ja naisille määrättiin samaan huoneeseen eri käyttöajat, niin lievennettiin paikan pahimpia sosiaalisia epäkohtia.

Mutta rantapuiston pensaikkojen äänekkäitä kännäilyseurueita ei tuo ohjeistus poistanut, vaan edelleen valitettiin noitten ”puistokemistien” häiritsevän kaupungin kesäidylliä.

Terveys- ja höyrykylpyjä herrasväelle

1870-luvun jälkipuoliskolla keskusteltiin ”raikasvetisestä Ilosaaresta” mahdollisen kylpylä-uimalan paikkana, ja v. 1878 tuon toiveen sitten pormestari J. Nysten ja kauppias F. Neppenström toteuttivat. Jopa ilman maa-alueen vuokraa, koska valtuusmiehet katsoivat laitoksen kaupungille niin tarpeelliseksi. 

Yleisölle avatussa laitoksessa oli erikseen uimahuone ja kylpylälaitos, mikä sisälsi saunan, höyrykaappeja ja ruiskun eli suihkun. Tarjolla oli tavan saunakylpyjen ohessa terveys-ja höyrykylpyjäkin. Maksu uimahuoneesta pyyhkeen kanssa oli 5 penniä hengeltä, tahi koko kesältä 2 mk ja perhepiletti kuukaudelta 6 mk.  Kun saunayhtiö ei kuitenkaan menestynyt odotetusti, niin vetäytyi pääosakas Neppenström hankkeesta. Yhtiö kuitenkin rimpuili hengissä yli 10 vuotta, ennen kuin valtuusmiehet v.1898 päättivät ”Ilosaaren saunan poishävitettäväksi, ollen sellainen rakennus sopimaton kaupungin kauniilla kävelypaikalla.”

Säätyläisille ja työkansalle eri uimalat

Ei Ilo- eikä edes Sirkkalansaaren laitos ratkaissut uimapaikkakysymystä, sillä 5 ruplan uhkasakosta huolimatta, etenkin miehet edelleen kekkaloivat rannoilla kelteisillään. Lisääntyvä kylpy-ja uintiharrastus jopa kärjisti kaupungin eri sosiaaliryhmien välejä, ja säätyläiset halusivat yksinoikeuden em. vanhaan Rantapuiston uimalaan. Työväestölle ehdotettiin kokonaan uutta uimapaikkaa tai sitten ”työväen huonetta” vanhaan uimalaan.

Vuonna 1884 asia ratkesi, kun työläisten asuma-alueen tuntumaan: Satamakadun (= Rantakadun jatke) varrelle pystytettiin rkm K. Lundholmin suunnittelema ja kaupungin kustantama, nimenomaan työkansalle tarkoitettu uimala. Sen uimahuone oli 10 syltä (=1,78 m) pitkä ja 6 syltä leveä.  Pulpettikattoisessa pukusuojassa oli omat osastot naisille ja miehille, mistä rungosta sitten ulkonivat lautaiset näkösuojat. 

Aluksi laitos oli jatkuvasti auki ja maksuton, mutta se johti monenmoisiin epäjärjestyksiin ja siivottomuuksiin, niin etteivät siistimmät siellä enää uskalla uida. Silloin valtuusmiehet säätivät uimahuoneen aukiololle määrätunnit ja pukukopin avainmaksuksi 5 penniä. Se kuitenkin oli monelle iso raha, minkä vuoksi uimalassa järjestettiin myös ”maksuttomia köyhän kansan päiviä.” Nuokaan uudistukset enempää kuin ”Uimahuoneen Marin” pestaaminen valvojaksi eivät poistaneet sosiaalisia ristiriitoja.  

Vuonna 1866 sinnikkäät vaatimukset ”siistimmän kansan uimahuoneesta” vihdoin johtivat säätyväen oman laitoksen rakentamiseen Koskikadun päähän.  

Vesa Tuominen

Lue juttu kokonaisuudessaan lehdestä nro 23/2021