Veikko Kolu innostui eläkkeelle jäätyään tuohitöistä, syksyn tullen voi siirtyä metsästä sisätöihin.

Tuohitöillä ei vaurastu, mutta aikansa niihin kyllä saa kulumaan. Paljon syntyy sytykkeitä, mutta sitkeän työn tuloksena myös pitkäikäisiä tarve-esineitä, kuten vakkoja ja koreja.

Rääkkyläinen Veikko Kolu, 82, opetteli tuohitöiden tekemisen vasta eläkkeelle jäätyään. Materiaali sen sijaan on tullut hyvinkin tutuksi elämän myötä. Siitä varsin suuri osa kun on tullut vietettyä metsässä.

– Metsässä olen ollut aina, ensimmäisen kerran pääsin vaarin mukana tekemään savottaa omaan sottaan joskus 13–14-vuotiaana, sanoo Ähtärissä syntynyt mies.

Siihen kokemukseen pohjaa näkemys laadusta ja myös työvälineiden kunnosta. Vaari vaati, että pinojen päiden piti olla suorat, eikä se huonolla sahalla onnistunut.

Veikko viihtyi metsässä sen verran hyvin, että hakeutui Inhan metsäopistoon. Jo kouluaikana alkoi myös tänne saakka jatkunut suunnistusharrastus, joka nyt jatkuu jo seuraavassa sukupolvessa. Jukolassa riittää siis seurattavaa, vaikkei enää itse osallistuisikaan.

Ammattiin valmistuttua Kolun Veikolle tuli mieleen, että kun mikään ei pidättele, niin voihan sitä lähteä vaikka minne maailmanääriin, kuten nyt vaikka Ilomantsiin. Niinpä sai Enso Gutzeit pitkään viihtyvän työntekijän ja Veikko puolestaan Ilomantsista Lahja-puolison, omaa sukuaan Väänänen.

– Ilomantsissa hoitelin firman metsiä, mutta sitten tarjosivat ostajan paikkaa Rääkkylässä, ja tännehän sitä tultiin vuonna 1974.

Elämä alkoi firman talossa Koivuniemessä rannan tuntumassa. Nelilapsiseksi kasvanut perhe osti talon myöhemmin omiin nimiinsä ja remontoi mieleisekseen.

Rakennettiin myös ulkorakennus, jossa nyt on oivallinen, lämmin työtila niin tuohitöille kuin nyt joulun alla myös kranssien teolle. Ei tule roskia sisälle.

RÄÄKKYLÄ / Riitta Mikkonen

Lue juttu kokonaisuudessaan lehden nrosta 36/2020