Joillakin tontuilla on ollut vain yksi silmä. Yksisilmäisyys hallitsi, eikä tontun muista ominaisuuksista juurikaan puhuttu. (Piirros: Antti Kosonen)

Kansanuskomme hiljaiset henget, tontut, ovat osa sitä arvoitusten maailmaa, jonka nykyihminen on jo miltei unohtanut. Vahinko. Tontut ovat vanhimpia, suomalaisia henkiolentoja, joita on kohdeltu aikain saatossa hyvinkin kunnioittaen – ja myös Karjalassa.

Kotitonttu, saunatonttu, riihitonttu, pihatonttu, myllytonttu – ja kaikkien uusimpana tulokkaana vasta 1800-luvulla kansanperinteeseemme Saksan, Tanskan ja Ruotsin kautta hiljaa hiippaillut joulutonttu.

Värikäs, moni-ilmeinen ja arvoituksellinen on Suomi-tonttujen ikivanha kirjo.

Kansakunnan muistiin nämä yliluonnolliset henkiolennot ovat jääneet arjen ahkerina puurtajina. Ne tunnetaan myös yksinään elävinä pohdiskelijoina, omissa oloissaan viihtyvinä, hieman konservatiivisinakin vapaa-ajattelijoina.

Tontut ovat omapäisiä, nöyriä ja valppaita. Ne ovat myös herkästi mielensä pahoittavia sieluja eritoten silloin, kun niitä kohdellaan epäkunnioittavasti, niiden merkitystä yhteisöissä väheksyen ja jopa ylenkatsoen.

Uudessa, vahvoja mielikuvia herättävässä teoksessaan Tonttu lahtelainen tietokirjailija Heikki Saure kirjoittaa:

”Vaikka tonttuja ja haltijoita on luonnehdittu hyväntahtoisiksi olennoiksi, voivat ne loukattuina ja häväistyinä äityä pahanilkisiksi, toisinaan jopa hengenvaarallisiksi räyhähengiksi.”

Tässä tiivistettynä mystisten henkiolentojen yksi hallitsevista piirteistä: haavoittuvaisuus.

Ei sankarin aineksia

Tontut ja haltijat ovat olleet mukana monessa suomalaisissa, muinaisissa kyläyhteisöissä myös Karjalan mailla ainakin 1600-luvulta lähtien, mutta suurten legendojen ja sankareiden ominaisuuksia henkiolennoissa ei ole.

Niinpä ne ovatkin jääneet historian melskeissä kalevalaisten urhojen, mahtipontisten jumalten ja muiden omaa egoaan palvovien sapelinkalistelijoiden varjoon. 

Oli miten oli.

Tontuilla on yhä runsaasti sanottavaa ja niiden taika kestää kyllä elettiinpä millaista aikaa tai kulttuurin murrosta tahansa.

Kuten Heikki Sauren kirjastakin käy ilmi, mystisiä henkiolentoja kannattaa kuunnella herkällä korvalla.

Kansanperinteen ytimessä

Etsiessään aineistoa tonttuväestä arkistojen kätköistä ja pölyisistä uumenista – kansanperinteen ytimestä – Heikki Saure koki poikkeuksellisen vahvoja tuntemuksia; henkiolentojen selkeän läsnäolon. 

Se antoi hänelle lisää pontta työssään.

Kun hän sitten eristäytyi kirjoittamaan Tonttu-kirjaansa Pohjois-Karjalan Ilomantsiin keskelle erämaata, ka-
levalaseuran residenssiin, Nehvonniemen entiselle rajavartioasemalle, tapahtui jotakin äärimmäisen mielenkiintoista. Kirjoittajasta tuntui nyt entistä vahvemmin siltä, että tontut alkoivat jutella hänelle.

Saure kirjoittaa:

”Onneksi olin jo ehtinyt oppia, miten tonttuja tuli kohdella. Jokaikinen kerta, kun menin saunaan, tervehdin kohteliaasti saunatonttua. Saunasta lähtiessäni jätin sille makoisat löylyt ja toivotin hyvää iltaa, kumarsin ja lausuin näkemiin.”

Tehdessään kirjaa Pohjois-Karjalan hiljaisuudessa Saure pohdiskeli usein, miltä maailma mahtaakaan näyttää ja tuntua tontun aisteilla? Hänen uusi, ajaton teoksensa on vastaus tähän, kiintoisa näkökulma henkiolentojen salattuun arkeen.

Tonttu kasvattajana Rääkkylässä

Tarujen tontut ovat siis olleet tavoiltaan konservatiivisia, mieluiten vanhoissa, hyvissä tavoissa pitäytyviä. 

Tästä on Heikki Sauren kirjassa monta esimerkkiä. Saunatontut eivät selvästikään olleet mielissään siitä, kun poikettiin perinteistä ja saunottiin liian myöhään. Myöhäiseen aikaan saunojalle tapahtui nyt outoja juttuja.

Sauren teokseen on ikuistettu tapaus, joka sattui Karjalankannaksella Laatokan länsirannalla, Kaukolan pitäjässä: ”Jos meni saunaan myöhemmin ja aikoi peseytyä, heti ilmestyi vesiastiaan toisetkin kädet.”

Jaakkimassa Laatokan Karjalassa yksinäinen, myöhäinen kylpijä joutui 1930-luvulla jopa sabotaasin kohteeksi. Kylmä vesi olikin hetkessä tulikuumaa. Kylpijän iho paloi rakoille, koska saunan haltija oli loihtinut suutuksissaan veden polttavan kuumaksi.

Uskomusten mukaan saunatonttu oli mies tai nainen, akka tai ukko. Joskus hän toimi kasvattajankin roolissa. Rääkkylässä Pohjois-Karjalassa on kerrottu tarinaa pahatapaisesta tytöstä, joka kohteli kaltoin muuta talonväkeä.

Eräänä iltana tyttö jäi yksinään lauteille, kun muut olivat jo poistuneet taloon. Nyt saunan alta ilmestyi saunatonttu, haltija, vihta kainalossa ja ryhtyi kylvettämään tyttöä perusteellisesti.

Kun tyttö sitten palasi saunasta taloon, hän oli muuttunut luonteeltaan lempeäksi, eikä ollut enää ikimaailmassa paha kenellekään.

Henkiolentojen sanoma

Heikki Sauren Tonttu-kirjaa lukiessa selviää sen syvin sanoma; kyse on luonnonsuojelusta. 

Ja miksi näin? 

Saure kirjoittaa: 

”Ennen jokaisessa vesistössä oli oma haltijansa. Ihminen ymmärsi kunnioittaa vettä ja siitä huolehtivaa haltijaa, jolloin hän sai myös itse nauttia puhtaan veden eduista.”

Tontut opettivat entisajan ihmisille elintärkeää vastavuoroisuuden periaatetta eli hyvä pistettiin kiertämään hyvillä ja vastuullisilla teoilla.

Sama periaate on edelleen mitä ajankohtaisin. Luonnosta on huolehdittava pientä ötökkää myöten. Kaikella on tarkoituksensa. Metsillä, puilla, linnuilla, kasveilla, vanhoilla rakennuksilla.

Mikäli vastuusta livetään, katastrofit seuraavat toisiaan yhä rankempina ja ihminen kohtaa väistämättä kaiken sen pahan, minkä hän on aiheuttanut teoillaan luonnolle. Maailmanjärjestyksen järkkyessä ihminen jää aina väistämättä kakkoseksi.

Tämä on tonttujen perimmäinen viesti.

Kannattaa muistaa myös Heikki Sauren puhuttavan Tonttu-kirjan motto: ”Ihmisten elämään ovat vaikuttaneet paljon enemmän ne, joita ei ole, kuin ne, joita on.”

Kari Kumpulampi

Heikki Saure: Tonttu, tarua ja totta. 315 sivua (SKS 2019)