Helena Karhu auttaa suomalaisia löytämään uudenlaisen luontosuhteen perinteen ja esivanhempiemme uskomusten kautta.

Kokoonnumme Hiiskosken partaalle Ilomantsiin. Liki parikymmenhenkisen porukan ottaa haltuunsa kulttuurintutkija, ITE-taiteilija Helena Karhu, joka johdattaa meidät metsään.

Kuullaan olevamme Suomen vanhimman joen, Ala-Koitajoen partaalla. Lähdemme kävelemään louhikkoista polkua kohti koillista. Kuljemme polun yli taipuneen puun alta, kuulemme sen olevan portti hiisien valtakuntaan.

– Kävellään hiljaa, jokainen voi ajatella onko jotain huolia tai muuta, minkä haluaisi saada tällä reissulla pois mielestään, opastaa Karhu.

Etenemme väljässä jonossa turvavälein. Pudonneet lehdet kosteilla pitkospuilla pakottavat keskittymään. Polun louhikkoiset osuudet muistuttavat, että kävelysauvoista olisi enemmän apua mukana kuin auton peräkontissa.

Pitävyyttä askeliin hakiessa tosiaankin maiset murheet putoavat kyydistä ihan itsestään. Puolisen kilometriä riittävän haasteellista maastoa riittää, pysähdytään satumaiselle rinteelle naavaisten kuusten alle.

Joku huomaa heti rinteestä mahdollisen karhunpesän peitetyn suuaukon, useampi kiinnittää huomiota pieniin aukkoihin siellä täällä. Metsässä on elämää.

Istumme itsemme osaksi sammalpeitettä. Helena Karhu on tuonut mukanaan kiitoslahjan luonnolle, ruokalusikallinen hunajaa kivenkoloon ilahduttanee kohta jotain pientä metsänelävää.

– Metsä antaa, kiitetään siitä jo etukäteen.

Kanssamme vaeltanut runolaulaja ja perinnekouluttaja Eero Peltonen johdattaa porukan esilaulaen yhteiseen kiitoslauluun. Heleä vuorolaulu soi pehmeästi naavaisten oksien alla, kiitos kun saimme tulla vieraaksenne.

– Ohtoseni ainoiseni, kai sie kuulet meiän laulun.

ILOMANTSI / Riitta Mikkonen

Lue juttu kokonaisuudessaan lehdestä nro 30/2021