Yleisostokortti vuodelta 1943. Kuva: Arto Miettinen

Sanat ”sota-aika” ja ”pula-aika” ovat meidän oman ja meitä edeltävän sukupolven muistoissa käsitteitä, jotka saavat mielikuvissamme myyttisen leiman. 

Poliittisen tasapainon järkkyminen ja yhteiskuntarauhan uhkatekijät aiheuttavat meissä huolestumista ja levottomuutta, kuten kuluvan kevään pandemian kielteiset vaikutukset. 

Ennen median tehostumista ja some-kulttuurin jokapäiväistymistä saatoimme vallan hyvin sivuuttaa globaalit kriisit olankohautuksella. Sota ja sen aiheuttamat odottamattomat tapahtumat luovat jo sinällään epävarmuustekijöitä, jotka monesti säilyvät ihmisen mielessä läpi koko elämän. Yhteiskuntarauha havaitaan vasta silloin, kun se puuttuu.  

Korttiajan arkea

Varsinainen korttiaika alkoi 12. päivänä lokakuuta 1939, jolloin ensimmäistä elintarvikkeiden ostoon oikeuttavaa ostokorttia ryhdyttiin väestölle jakamaan. Ostokortin nimi oli lyhyesti ”Valtion ostokortti”, joka kansan kielenkäytössä sai muodon yleisostokortti. 

Kortista leikatulla kupongilla sai ostaa aluksi yhden kilon sokeria yhdelle henkilölle, ja sen määrän tuli riittää noin yhdeksi kuukaudeksi. Sokeri oli asetettu säännöstelyn alaiseksi 7. lokakuuta 1939, ja silloin tuli jokaisen luovuttaa hallussaan oleva sokeri kansanhuoltoviranomaisille. Omaan käyttöön oli lupa jättää vain kaksi kiloa sokeria. 

Ostokortti merkitsi vain lupaa ostaa tiettyä tuotetta, eikä itse kortti käynyt maksuvälineeksi. Säännöstelyn alkaessa uusiin tuoteryhmiin oli tavallista, että ihmiset alkavat ostaa ja varastoida, ”hamstrata” tiettyä tuotetta, jolloin sen kysynnässä tapahtui nopeata kasvua. 

Talvisodan aikana säännöstelyn piiriin joutui melko vähäinen määrä elintarvikkeita (mm. sokeri, siirappi ja kahvi). Yhtenä käytännön syynä oli se, että yksinomaan ostokorttien jakaminen olisi tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia  kansalaisten hakeuduttua itärajan tuntumasta ja suurista kaupungeista pakoon sotatoimia ja toisinaan ankariakin pommituksia. Moskovan rauhanteon jälkeen elintarvikkeiden säännöstely laajeni nopeasti uusiin tuotteisiin ja tuoteryhmiin. 

Elintarvikepulaa

Välirauhan aikana elintarviketilanne Suomessa heikkeni nopeasti. Syitä olivat luovutetulle alueelle jäänyt maatalousmaa (noin 10 prosenttia peltojen kokonaispinta-alasta), lisäksi vaikutti ulkomaankaupan voimakas lasku. 

Viljan kysyntään oli vastattava ulkomaisen viljan, lähinnä Saksasta tapahtuvien viljan ostojen avulla. Suomi oli sotatoimissaan riippuvainen Saksan tuesta, ja niinpä Saksa painosti Suomea erillisrauhaan tähtäävissä neuvotteluissa syksyllä 1943. 

Keväällä 1944 Saksa viivytti viljatoimituksiaan, supistaen tuontikiintiöitä ja määräämällä vientikieltoja. Vuodet 1940 ja 1941 olivat heikkoja satovuosia, ja vuosina 1941 ja 1944 osa viljasadosta jäi korjaamatta, kun maatilojen työvoimaa tarvittiin sotatoimissa rintamalla. 

Elintarvikkeiden säännöstely aloitettiin Suomessa kansanhuoltoministeriön antamien määräysten perusteella syksyllä 1939. Säännöstely jatkui aina 1950-luvun alkuvuosiin asti. Tiukimmillaan säännöstely oli 1941–1945, jolloin lähes kaikki tärkeimmät elintarvikkeet olivat sääntelyn alaisia. 

Säännöstellyn ”korttiannoksen” määrittämiseksi suomalaiset jaettiin ammattialojen mukaan erilaisiin ryhmiin, joille määrättiin omat annoksensa. Syksyllä 1941 ryhmiä oli viisi (A–E):

A-kortti (lapset alle 7 v. saivat leipää 200 g/vuorokausi

B-kortti (kevyen työn tekijät ja lapset 8–12 v. leipää viljaksi laskettuna 200 g/vrk.

C-kortti (raskaanpuoleisen työn tekijät ja lapset 13–16 v.) leipää 250 g/vrk.

D-kortti (raskasta ruumiillista työtä tekevät) leipää 300 g/vrk.

E-kortti (erittäin raskasta ruumiillista työtä tekevät) leipää 425 g/vuorokausi 

B-kortti oikeutti ostamaan säännöstelyn piirissä niukan leipävilja-annoksen lisäksi muun muassa:

– 2 dl maitoa päivässä

– 150 g voita kuukaudessa

– 433 g lihaa / kuukausi

– 750 g sokeria / kuukausi

Kriittisimmän säännöstelykauden jälkeen annoksia pystyttiin hiukan nostamaan. Esimerkiksi voin osalta nousua tapahtui, kun asteittain marraskuusta 1942 sen kuukausiannos saatiin nousemaan 500 grammaan. 

Naudanlihaksi muutettuna lihan vuotuinen annos oli hiukan alle 7 kiloa (vuosina 1942–43). Sokerin säännöstelyannos vakiintui varsin nopeasti 250 grammaan kuukaudessa. Tosin ne, jotka eivät halunneet ”lunastaa” tupakka-annostaan, saivat toisen annoksen sokeria kuukaudessa. 

Unto Martikainen

Lue juttu kokonaan lehdestä nro 8/2020