Risto Martikaisen 60-vuotismuistonäyttely siirtyy loppiaisen jälkeisenä viikonloppuna Valamon opistolta Taitokortteliin. Kuvassa Risto Martikainen esittelemässä kuvakudoksiaan vuonna 2004 Joensuussa.

Tämän lehden ilmestyessä on päivälleen kaksi vuotta siitä, kun kävin haastattelemassa Risto Martikaista Heinävedellä, hänen työpaikallaan toimintakeskus Kuusentuvalla sekä rivitalokodissaan. Risto oli ottanut syksyllä itse yhteyttä, kun halusi kertoa elämäntilanteestaan.

Aiemmin olin tavannut hänet toistakymmentä vuotta aiemmin Joensuussa, jolloin hänen Kyllikki-äitinsä oli sopinut jutun tekemisestä käsityöalan lehteen. Lievästi kehitysvammainen Risto oli vakavan sairauden jälkeen kokenut herätyksen, ja suuntasi tarmonsa uskonnollisaiheisten kuvakudosten tekemiseen kangaspuilla.

Äidin kuoltua Risto muutti Heinävedelle, ensin Valamoon ja sitten kirkonkylälle. Viime vuoden tammikuussa Viikko Pohjois-Karjalassa julkaistussa jutussa hän kertoi elävänsä onnellisinta aikaansa, työskentelevänsä maailman parhaassa työpaikassa. Kovasti hän myös odotti tätä vuotta ja 60-vuotisjuhliaan.

Kohtalo päätti toisin, Risto Martikainen kuoli marraskuussa 2019. Hänen ystäväpiirinsä päätti kuitenkin järjestää tilaisuuden, joissa Riston henki on läsnä. Syntymäpäivän aattona lokakuussa avattiin Valamon kansanopistolla muistonäyttely Ihanan teeskentelemätön elämä. Näyttelyssä on esillä kuvakudoksia ja muita seinätekstiilejä.

– Hän oli ainutlaatuinen ja rohkea ihminen, eli täysillä ja teeskentelemättömän elämän, korostaa näyttelyä koordinoinut pikkuserkku Anne-Maarit Tuhkanen.

Kangaspuilla kutomisen Risto Martikainen oli oppinut nuorena kehitysvammaisten koulussa Alavudella. Elämäntehtävä siitä tuli hänelle kovasta kuumeesta selviämisen myötä, sekä kokiessaan ortodoksisen seurakunnan hyväksynnän. Hän opiskeli myös ortodoksista teologiaa.

Näyttely Taitokortteliin

Kuvakudoksia on siunattu ikoneiksi. Kuvataiteilija koki malleja suunnitellessaan niiden tulevan jostain ylempää, hänen kauttaan. 

Kudonnan lisäksi Risto teki tekstiilejä erilaisille pohjille, kuten ryijynukitusta verkkopohjalle ja kanavapohjalle kirjontaa. Työn jäljelle on ominaista omaperäisyys ja epäsovinnaisuus: mikään laki ei määrää miten oikeasti pistot pitäisi tehdä, joten kaikkea voi soveltaa ja kokeilla.

Käsitöiden lisäksi hän harrasti valokuvaamista ja erityisesti viime vuosina videokuvausta. Hän oli mukana myös kesäteatteritoiminnassa, ja aina ahkerana talkoolaisena Valamossa. Nyt lumen sataessa lienee helppo palauttaa mieliin Risto pihalla kolan ja lapion kanssa.

Näyttelytöitä katsellessa ei ole yhtään kaukaa haettua mietiskellä vaikka elämän merkitystä, ja ennen kaikkea kannustuksen vaikutusta elämälle. Kehitysvamma ei ole este merkitykselliselle elämälle, kunhan vahvuudet huomataan ja annetaan niille tilaa. Kun äiti näki poikansa taipumukset ja kannusti oppimiseen, tämä uskoi niihin lopun ikäänsä. Jos joku epäili, omapa häpeänsä.

Näyttely on avoinna Valamon opistolla vielä loppiaisviikon tammikuusta. Sen jälkeen se siirtyy Taitokortteliin Joensuuhun, jossa on esillä helmikuun loppuun saakka.

Esillä olevat teokset ovat eri yksityishenkilöiden omistuksessa, joten tällä kokoonpanolla niitä tuskin toiste tullaan näkemään. Mutta näyttelyn parikymmentä työtä ovatkin vain pieni osa kymmenistä teoksista, jotka monien kotien ja muilla seinillä erilaisuuden ymmärtämiseen opettavat.

Näyttelyn töitä tutkaillessa ja niiden nostamia ajatuksia pohtiessa ei jääne kylmäksi kukaan, joka Riston tuli tuntemaan. Ja heitä tuntuu synnyinkaupungissa Joensuussa olevan paljon.

HEINÄVESI / Riitta Mikkonen

Lue juttu kokonaisuudessaan lehdestä nro 37/2020.