Viime päivinä monien lehtien mielipidesivut ovat olleet täynnä hätähuutoja naisvaltaisten ammattialojen arvostuksen puolesta.
Opettaja- ja hoitajapula huolestuttaa sekä pienten lasten vanhempia että eläkkeelle siirtyneitä suuria ikäluokkia, sairaita ja vanhuksia. Sote-uudistus ei näytä ratkaisevan olennaisia asioita eikä tuovan edes lisäresursseja sinne missä niitä eniten kaivataan.
On käsittämätöntä, että suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta keskeiset alat saavat arvostusta vasta todellisen kriisin uhatessa. Ikääntyneiden kohdalla puhutaan numeroista kun kyse on ihmisistä, jotka ovat rakentaneet (nyt jo purettavaa?) aitoa kansalaisyhteiskuntaa ja hyvinvointimme perustaa. Kasvatuksen ja kouluopetuksen puolella suitsutusta saa jopa kaksivuotinen esikoulu tai oppivelvollisuusiän nostaminen 18-vuoteen. Näin samaan aikaan kun esimerkiksi erityisopetus ja pelkät peruskoulut kärsivät suurista ryhmistä, rauhattomuudesta, luokattoman lukion hajanaisuudesta, oppilaiden ja opettajien mielenterveyden järkkymisestä ja väsymisestä jatkuvaan muutokseen ja info- ja digiyhteiskunnan krääsään.
Miten tähän on tultu ja miksi? Miksi koulujen kasvatus ja perustehtävät karkaavat käsistä ja miksi opettajia tai hoitotyön ammattilaisia ei ole kuunneltu aikaisemmin. Vasta nyt nostetaan kädet ylös tai esitellään numeroita ja olemattomia tai “tulemattomia” sote-saavutuksia, kun koko kansanterveyden ja kasvatustyön perusta uhkaavat romahtaa. Näin todella voi käydä lakkoihinkin pakotetun opettaja- ja hoitohenkilökunnan väsyttyä olemaan hiljaa, aina ja aina unohdettuja, aliarvostettuja – pääosin hunningolle jätettyjä naisia?
On käsittämätöntä, että suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta keskeiset alat saavat arvostusta vasta todellisen kriisin uhatessa.
Tunnen työurani johdosta ja perhesyistä jonkin verran niin kasvatustyötä ja kouluja kuin hoitoalaakin. Siksi uskallan luottaa Pohjois-Karjalassakin pitkän elämäntyön tehneisiin ammattilaisiin. Kun Leila M. Luukkainen kirjoittaa kriittisesti kaksivuotisesta esikoulusta “ihmeitä tekevänä uudistuksena” ja, päinvastoin, leikin, päiväunien sekä “hyvin hoidetun peruskoulun” merkityksestä (ViikkoPK 30/2022), on syytä olla hänen kanssaan samaa mieltä: “Peruskoulu on ollut jo vuosikausia, jos ei kymmeniä, huutavassa hukassa ja avun tarpeessa... Karsitaan joutava soopa ja tyhjä trendilässytys ja keskitytään perustehtävään eli opetukseen ja kasvatukseen... otetaan vakavasti myös kotien vastuu ja velvollisuus asiassa.”
Kuten koulutkin myös hoitoala kaipaa perusasioita, enemmän osaavia hoitavia käsiä, ihmisläheisyyttä ja empatiaa sekä ennen kaikkea arvostusta myös palkan muodossa. Eikö ay-liikkeenkin, hyvät toverit ja herrat johtajat, pitäisi jo viimeistään tässä vaiheessa antaa kaikki mahdollinen tuki naisvaltaisten alojen hätähuudon esittäneille naisjäsenilleen?
Pentti Stranius,
Joensuun virallinen Öisinajattelija