”...elämä kuoleman varjossa. Se on luonnotonta, se on henkistä sairautta.”

Näin kir­joit­taa Ola­vi Paa­vo­lai­nen 17.5.1942, kun Suo­mes­sa vie­tet­tiin San­ka­ri­vai­na­jien muis­to­päi­vää.

Paa­vo­lais­ta kau­his­tut­ti kuo­le­man ihan­noin­ti. Suo­men Ku­va­leh­den kan­nel­le, jos­sa on kuva nuo­ris­ta so­ti­lais­ta ja teks­ti ”Vaikk´ elä­mä rik­kaa­na var­too mei­tä, sen voim­me maal­lem­me an­taa pois” hän pa­rah­taa: ”An­ta­kaa täl­le … maal­le elä­män­ne – ... he­del­mäl­li­nen nuo­ruu­ten­ne ja mie­hi­nen voi­man­ne! Eh­kä tei­dän nyt on kuol­ta­va, mut­ta äl­kää teh­kö kuo­le­mas­tan­ne it­se­tar­koi­tus­ta, pää­mää­rää, kan­sal­lis­ta ihan­net­ta.”

Luin Paa­vo­lai­sen teks­te­jä eri­tyi­sen har­taas­ti sun­nun­tai­na, Kaa­tu­neit­ten muis­to­päi­vä­nä.

Toi­veik­kaas­ti aja­tel­len olem­me eh­kä kan­sa­kun­ta­na ot­ta­neet as­ke­leen elä­mää kun­ni­oit­ta­vaan suun­taan, kun päi­vä on ni­met­ty Kaa­tu­neit­ten muis­to­päi­väk­si, ei enää san­ka­ri­vai­na­jien. Uh­re­ja kuol­leet ovat, me­net­te­ty­jä elä­miä.

Meil­lä on sei­näl­lä ku­vat äi­din enois­ta, kol­mes­ta nuo­res­ta ase­pu­kui­ses­ta mie­hes­tä, joi­den elä­mä lop­pui so­taan. Näi­tä ku­via kat­se­lin pie­ne­nä tyt­tö­nä Tii­tan mum­mon luo­na ”kes­kim­mäi­ses­sä kam­ma­ris­sa” en­kä tie­ten­kään ym­mär­tä­nyt ko­vin hy­vin, mis­tä oli ky­sy­mys. Sen vain, et­tä sen pa­rem­min Tii­tan mum­mon luo­na kuin Lem­pi-mum­mo­las­sa­kaan ei lei­kit­ty pys­sy­leik­ke­jä.

Sota oli paha, ei lei­kin ei­kä lei­kin­las­kun asia, se tuli sel­väk­si.

Sota oli paha, ei lei­kin ei­kä lei­kin­las­kun asia, se tuli sel­väk­si.

Tii­tan mum­mo, nuo­re­na les­kek­si jää­nyt, äi­ti, joka me­net­ti so­dal­le kaik­ki kol­me poi­kaan­sa, eli var­mas­ti lo­pun elä­män­sä kuo­le­man var­jos­sa. Sil­ti­kin, vaik­ka raa­toi kai­kin voi­min pi­tääk­seen ve­lak­si os­te­tun ti­lan.

Mi­ten ja min­kä vuok­si jak­soi, so­pii ky­syä ja miet­tiä.

Elä­mä se kai eteen päin kui­ten­kin vei. Piti liik­kees­sä, vi­rit­ti jon­kun toi­von tu­le­vas­ta, ken­ties pa­rem­mas­ta. Ai­na­kin mum­mol­la oli ra­kas tyt­tä­ren ty­tär, jon­ka kas­vua ja elä­mää seu­ra­ta. Huo­leh­ti­a­kin sii­tä – pait­si omas­ta, mum­mon sy­dä­men ha­lus­ta niin myös van­him­man poi­kan­sa toi­vees­ta. Oli­han tuo tyt­tö – äi­ti­ni – ol­lut Toi­vo-enon­sa­kin sil­mä­te­rä.

Näen iso­e­no­je­ni piir­tei­tä su­vun po­jis­sa. Se jo­ten­kin loh­dut­taa. Ajat­te­len äi­ti­ä­ni, joka ker­too kai­pauk­sen ja yl­pey­den se­kai­sel­la ää­nel­lä ”Tii­tan po­jis­ta” ja joka ai­na lo­puk­si sa­noi, et­tä jos nuo po­jat oli­si­vat saa­neet elää, niin Toi­vo-enos­ta oli­si var­mas­ti tul­lut po­lii­tik­ko, Pek­ka-enos­ta puu­sep­pä ja Yr­jö-eno oli­si jää­nyt pi­tä­mään ti­laa.

Ne ar­jen san­ka­ri­te­ot jäi­vät te­ke­mät­tä, kun piti an­taa uh­ri. Su­rul­lis­ta se on. Poh­jat­to­man su­rul­lis­ta.

Lai­nauk­set Ola­vi Paa­vo­lai­sen kir­jas­ta Synk­kä yk­sin­pu­he­lu.