Kun liika on liikaa ja vähän on aivan liian vähän, valahtaa elämisen ylle toivottomuus. Usko, toivo ja rakkaus ovat henkitoreissaan – missä on oikeus ja kohtuus?

Oi­keus ja koh­tuus, se, mitä koh­ti pyr­ki­mäl­lä kaik­ki muu hyvä saa­vu­te­taan, näyt­tää pa­ke­ne­van syys­tä ja toi­ses­ta ih­mis­kun­nan ulot­tu­mat­to­miin.

Oi­keus ja koh­tuus ei viih­dy köy­hyy­den kes­kel­lä. Var­sin­kaan ei ra­ken­teel­li­sen köy­hyy­den. Sen voi lu­kea his­to­ri­an leh­dil­tä, näh­dä tä­män päi­vän uu­ti­sis­sa. Sen tie­tää ker­toa kou­lu­maa­il­mas­sa työs­ken­te­le­vä, so­si­aa­li- ja ter­vey­den­huol­lon am­mat­ti­lai­nen, alu­e­toi­mit­ta­ja, seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jä ja kau­pan kas­sa. Jo­kai­nen, joka työk­seen nä­kee lä­pi­leik­kauk­sen yh­teis­kun­nas­ta, koh­taa ”Mei­dän her­ram­me muu­ra­hai­sia” va­li­koi­mat­ta hei­dän ar­jes­saan ja huo­lis­saan päi­vä toi­sen­sa pe­rään.

Ei oi­keut­ta ja koh­tuut­ta ole help­po löy­tää yl­tä­kyl­läi­syy­des­tä­kään. Var­sin­kaan ei sil­loin, kun sitä ei ha­lu­ta ja­kaa, vain haa­lia li­sää. Sii­tä­kin meil­lä on tie­toa ja ko­ke­mus­ta yl­lin kyl­lin. Ah­neus – kaik­kien syn­tien äi­ti – on ai­na val­mii­na hyök­käyk­seen siel­lä, mis­sä kul­ta kiil­tää.

Tur­val­li­set työ­o­lo­suh­teet­kin oli­si voi­nut ku­vi­tel­la ole­van mah­dol­li­set jär­jes­tää, mut­ta ei. Sii­hen­kään ei öky­rik­kaal­la Qa­ta­ril­la ol­lut va­raa.

Täl­lä het­kel­lä kul­ta kiil­tää kirk­kaim­min Qa­ta­ris­sa, pot­ku­pal­li­ki­sois­sa. Mi­kä­pä on kiil­tä­es­sä, on­han Qa­tar yk­si maa­il­man rik­kaim­mis­ta mais­ta. Mut­ta niin ri­kas ei kui­ten­kaan, et­tä oli­si ol­lut vara mak­saa siir­to­työ­läi­sil­le, jot­ka ki­sa­pai­kat ra­ken­si­vat, kun­non palk­kaa. Tai edes koh­tuul­lis­ta. Tur­val­li­set työ­o­lo­suh­teet­kin oli­si voi­nut ku­vi­tel­la ole­van mah­dol­li­set jär­jes­tää, mut­ta ei. Sii­hen­kään ei öky­rik­kaal­la Qa­ta­ril­la ol­lut va­raa.

Jos jos­sa­kin, niin täs­sä nä­em­me, et­tei­vät vau­raus ja si­vis­tys asu ai­na sa­mois­sa pa­lat­seis­sa.

Syn­käk­si kaik­ki tämä ve­tää eten­kin sik­si, et­tei syn­nin­pääs­töä tule muul­le­kaan maa­il­mal­le. Ki­so­ja on val­mis­tel­tu vuo­sia ja ai­na ai­ka ajoin nämä räi­ke­ät rik­ko­muk­set, piit­taa­mat­to­muus ih­mis­hen­gis­tä - ih­mi­sar­vos­ta! - on nos­tet­tu esil­le. Mi­kään vii­me päi­vien uu­ti­soin­nis­sa ei ole tul­lut yl­lä­tyk­se­nä.

Ja ai­van ku­ten taan­noin Val­ko-Ve­nä­jäl­lä jär­jes­tet­ty­jen jää­kiek­ko­ki­so­jen ai­kaan, niin nyt­kin nou­see niin po­lii­tik­ko­ja kuin val­ti­on­pää­mie­hi­ä­kin muis­tut­ta­maan, et­tä ur­hei­lu on yh­tei­nen ilo, nau­ti­taan nyt vaan pe­lis­tä.

Kuka voi naut­tia pe­lis­tä, jota pe­la­taan luit­ten pääl­lä?