Kunnilla pitää olla valmius ottaa paluumuuttajat takaisin – ja vieläpä mielellään, Anneli Uurinmäki sanoo.

Pankakosken Rasivaaralla talon takapihalla on jyhkeä kivi ja tyvestään haarautuva vanha koivu. Ne ovat Anneli Uurinmäelle rakkaita lapsuuden leikkipaikkoja. Takana pilkottaa maakellari.

Maakellaria sanottiin Hilja Helenan sydämeksi. Hilja-mummo ruokki monet nälkäiset suut kellarin antimilla, Anneli kertoo mummostaan, joka piti sikoja ja yhtä lehmääkin pikkuruisella tontillaan.

Anneli, 74, on ruotsinsuomalainen paluumuuttaja. Hän lähti vuonna 1965, 17-vuotiaana, vanhempiensa mukana Ruotsin Gävleen. 

Annelin isä Ilmari Räsänen toimi pakkarina Enso-Gutzeitin Pankakosken kartonkitehtaalla. Yhtiön etelän herrat keksivät, että pakkarit tienaavat liikaa ja päättivät tarjota heille kolmasosan palkanalennusta. Se ei käynyt duunareiden pirtaan, vaan 3–4 miestä päätti lähteä Ruotsiin kruunuja tienaamaan.

Lieksassa lukion käynyt Anneli oli tuolloin kaupan kassalla töissä ja ansaitsi 80 markkaa kuukaudessa. Ruotsissa hänet koulutettiin nosturinkuljettajaksi rautatehtaalle. Palkka oli 5,30 kruunua tunnissa, joka vastasi 3,30 markan tuntipalkkaa. Kuukausiansio kohosi Suomen markoissa mitattuna yli 500:n.

– Ensimmäisellä reippaalla tililläni ostin neljät uudet kengät. Se oli mahtavaa!

LIEKSA / Jukka Timonen

Lue juttu kokonaisuudessan lehdestä nro 20/2021.