Veihtisuolla säästynyt monipuolista ja edustavaa suoluontoa

Jar­mo Vack­lin

Veihtisuo sijaitsee kymmenkunta kilometriä Polvijärven taajaman pohjoispuolella. Alue on varsin soista ja lähellä on muutamia muitakin soiden­suo­je­lu­a­lueita.

Veih­ti­suo on muo­dos­tu­nut eri­lais­ten mo­ree­ni­mä­kien ja hiek­kais­ten har­ju­jen muo­dos­ta­maan not­kel­maan.

Not­kel­mas­sa on ai­koi­naan ol­lut ma­ta­la jär­vi mut­ta ai­ko­jen saa­tos­sa jär­vi on sois­tu­nut ku­ten on käy­nyt tu­han­sil­le muil­le­kin maan jär­vil­le ja lam­mil­le. Kar­ke­as­ti noin puo­let Suo­men sois­ta on syn­ty­nyt eri­lais­ten ve­sis­töi­den sois­tut­tua.

Veih­ti­suon vie­res­sä ko­ho­aa ko­mea Veih­ti­vaa­ra. Veih­ti­vaa­ra on noin 120 met­riä ny­kyi­sen me­ren­pin­nan ylä­puo­lel­la.

Met­ri­mää­rä on li­ki­main sama kuin ai­koi­naan jää­kau­den jäl­keen alu­eel­la vel­lo­nut jää­tik­kö­me­ri.

Yhä vie­lä­kin on Veih­ti­vuo­ren rin­teil­lä nä­ky­vis­sä mui­nai­sia ran­ta­tör­miä. To­sin nois­ta ajois­ta on jo kau­an ja suo on saa­nut ke­hit­tyä var­sin rau­has­sa ja kas­vaa pak­sua tur­ve­ker­ros­ta. Pai­koin tur­ve­ker­ros on luul­ta­vas­ti usei­ta met­re­jä jo­ten ikää on rei­lus­ti yli tu­hat vuot­ta.

Usein suot laa­je­ne­vat rah­ka­sam­mal­ten avul­la. Rah­ka­sam­mal le­vi­ää hel­pos­ti kui­vem­piin­kin kan­gas­met­siin.

Suon reu­na­met­sis­sä saat­taa sil­mään osua van­ha hiil­ty­nyt pa­lo­ko­ro. Pa­lo­ko­ro on merk­ki ai­koi­naan rie­hu­nees­ta met­sä­pa­los­ta. Pa­la­nut met­sä on al­tis sois­tu­mi­sel­le var­sin­kin jos poh­ja­ve­det ja sa­de­ve­det pää­se­vät ke­rään­ty­mään maas­toon. Näin usein käy kun puus­to on tu­hou­tu­nut met­sä­pa­los­sa tai myös hak­kuus­sa. Alu­een ve­si­ta­sa­pai­no järk­kyy.

Veih­ti­suon kes­kus­ta on hy­vin luon­non­ti­lai­nen mut­ta var­sin­kin ete­läi­nen osa on oji­tet­tu. Ete­läi­sen osan oji­tuk­set ovat noin vii­de­so­sa koko suon pin­ta-alas­ta. Ojit­ta­mat­to­mia osia on lä­hin­nä Veih­ti­vaa­raan ra­joit­tu­va reu­na sekä suon luo­tei­nen reu­na.

Veih­ti­suo si­jait­see ku­ten alu­een muut­kin hie­not suot soi­den vai­het­tu­mis­vyö­hyk­keel­lä. Veih­ti­suol­la on­kin näh­tä­vis­sä piir­tei­tä niin poh­joi­sis­ta aa­pa­sois­ta kuin ete­läi­sis­tä kei­das­sois­ta. La­jis­tol­taan suo on var­sin ka­ruh­ko. Suol­ta puut­tu­vat eri­lai­set rim­met ja al­li­kot jot­ka toi­si­vat re­he­vyyt­tä var­sin­kin kas­vi­la­jis­toon. Myös lin­nus­tol­li­ses­ti suo ei yl­lä ai­van lä­his­tön par­hai­den lin­tu­soi­den jouk­koon. Voi­daan sa­noa et­tä mitä mä­rem­pi suo on, sitä run­saam­min siel­lä on lin­tu­la­je­ja.

Usein suot laa­je­ne­vat rah­ka­sam­mal­ten avul­la. Rah­ka­sam­mal le­vi­ää hel­pos­ti kui­vem­piin­kin kan­gas­met­siin.

Ete­läi­sen Suo­men soil­la on kes­ki­mää­rin puol­ta vä­hem­män tyy­pil­li­siä suo­lin­tu­ja kuin poh­joi­ses­sa, var­sin­kin La­pis­sa. Ete­lä-Suo­men luon­non­ti­lais­ten soi­den suo­lin­tu­jen la­ji­mää­rä jää yleen­sä al­le kym­me­neen. La­pis­sa la­ji­mää­rä tup­laan­tuu rei­lus­ti. Toki myös Veih­ti­suol­ta löy­tyy run­sas lin­nus­to jos­sa on niin met­sien la­je­ja kuin suo­la­je­ja­kin.

Suon oji­te­tut osat kui­vu­vat hil­jal­leen ja met­sit­ty­vät. Sa­mal­la lin­nus­to muut­tuu met­sä­la­jeik­si el­lei suo­ta yri­te­tä en­nal­lis­taa. Suol­la pe­si­vät muun mu­as­sa niit­ty­kir­vi­nen ja kel­ta­väs­tä­räk­ki. Suo­la­jeis­ta voi­si mai­ni­ta ka­pus­ta­rin­nan.

Ka­pus­ta­rin­ta on ol­lut ai­na Poh­jois-Kar­ja­las­sa sa­tun­nai­nen pe­si­jä ja sitä esiin­tyy har­vak­sel­taan. Poh­jois-Kar­ja­lan ala­puo­lel­ta la­jia ei juu­ri enää löy­dy kuin sa­tun­nai­ses­ti. Ka­pus­ta­rin­ta on kär­si­nyt soi­den oji­tuk­sis­ta mui­den suo­lin­tu­jen ta­voin.

Veih­ti­suol­la ja sen tun­tu­mas­sa pe­sii muun mu­as­sa pen­sas­tas­ku, tee­ri, met­sä­vik­lo, am­pu­hauk­ka, tuu­li­hauk­ka ja kuo­vi.

Hy­vi­nä myy­rä­vuo­si­na alu­eel­la pe­sii myös suo­pöl­lö joka on vii­meis­ten vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na ko­vas­ti vä­hen­ty­nyt. La­jia ta­pa­si ai­kai­sem­min ai­van ete­läis­tä ran­nik­koa myö­ten.

Poh­jois-Kar­ja­las­sa suo­pöl­lö pe­sii edel­leen etu­pääs­sä sen luon­tai­sil­la pe­si­mä­pai­koil­la eli soil­la. Muun mu­as­sa Poh­jan­maal­la suo­pöl­lön ta­paa etu­pääs­sä pel­to­la­keuk­sil­ta.

Pöl­löis­tä myös hel­mi­pöl­lö löy­tyy hy­vi­nä myy­rä­vuo­si­na pe­si­vä­nä.

Veih­ti­suol­la ei ole pol­ku­ja tai pit­kos­pui­ta niin­kuin lä­hei­sel­lä Vik­lin­suol­la. Var­sin­kin ke­vääl­lä suo on var­sin mär­kä ja pai­koin vai­ke­a­kul­kui­nen su­la­mis­ve­sien vuok­si.

Ke­väi­set tul­va­ve­det ovat tär­kei­tä mo­nil­le suon kas­veil­le jot­ka aloit­ta­vat jo ai­kai­sin uu­den kas­vu­kau­den. Muun mu­as­sa rah­ka­sam­ma­let aloit­ta­vat kas­vun en­sim­mäi­sil­lä päl­vi­pai­koil­la heti lu­mien su­let­tua läm­mit­tä­vän au­rin­gon tur­vin. Kas­vu py­säh­tyy yö­pak­kas­ten ajak­si ja sam­mal jää­tyy, mut­ta seu­raa­va­na päi­vä­nä sam­ma­leen kas­vu jat­kuu.

Ret­keil­tä­es­sä kan­nat­taa muis­taa et­tei ai­heu­ta lin­nuil­le häi­ri­ö­tä pe­si­mä­ai­ka­na. Muu­ten­kin muis­taa jo­ka­mie­hen oi­keuk­sien li­säk­si myös ne vel­vol­li­suu­det luon­toa koh­taan.

Ar­tik­ke­li on jul­kais­tu 17.5.2023 il­mes­ty­nees­sä Viik­ko Poh­jois-Kar­ja­las­sa.