Työläiselokuvien aatelia

Pent­ti Stra­nius

Suomessa syrjitty ja niukissa oloissa elävä vähävarainen työväki on peräti harvoin nykyelokuvan aiheena. Teemat liikkuvat enemmänkin erikoisryhmien, seikkailujen, kommellusten, erilaisen toiminnan, juhlinnan ja hyvin nuorten ja lastenkin maailmassa. Aitoa työläiselokuvaa tai tämän päivän työläisammatteja tapaa joskus enää lähinnä dokumenteissa. Näin siitä huolimatta, että tätä nykyä Suomi eriarvoistuu vauhdilla ja luokkayhteiskunta palailee pätkittäin.

Oh­jaa­ja Aki Kau­ris­mä­ki on vir­kis­tä­vä poik­keus näy­tel­mä­e­lo­ku­van puo­lel­la: oman­lai­sen­sa kau­pun­ki- ja työ­läis­mil­jöön ku­vaa­ja sekä yh­teis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa vaa­ti­mat­to­mas­ti elä­vien hen­ki­lö­hah­mo­jen­sa si­säi­sen maa­il­man ym­mär­tä­jä.

Kai­ken kuk­ku­rak­si hä­nel­lä näyt­tää ole­van har­vi­nai­nen kyky löy­tää elo­ku­viin­sa osaa­vaa hen­ki­lö­kun­taa, ku­vaa­jaa eli Timo Sal­mis­ta ja la­vas­ta­jia myö­ten. Eri­tyi­ses­ti pää­näyt­te­li­jät, pie­net ih­mi­set työn­sä ää­res­sä ovat jää­neet suo­ma­lai­sen elo­ku­van lä­hi­his­to­ri­aan.

Mo­nes­sa mie­les­sä pi­dän Aki Kau­ris­mä­keä sel­lais­ten jo edes­men­nei­den mes­ta­ri­oh­jaa­jien ku­ten Ris­to Jar­van (muun mu­as­sa Jä­nik­sen vuo­si) ja Mik­ko Nis­ka­sen (muun mu­as­sa Kah­dek­san sur­man­luo­tia) työn jat­ka­ja­na ko­ti­mai­ses­sa elo­ku­va­tai­tees­sa. Moni ei sitä huo­maa. Kau­ris­mä­ki ei ole pro­feet­ta omal­la maal­laan, vaan maa­il­mal­la suo­si­tum­pi kuin Suo­mes­sa.

Ta­ri­nat läh­te­vät ai­na niu­kas­ta elo­ku­vail­mai­sus­ta, näyt­te­li­jä­työn vä­hä­e­lei­syy­des­tä ja eh­kä­pä myös ku­vien si­säi­ses­tä slaa­vi­lai­ses­ta hi­tau­des­ta.

Elokuva Kaurismäen mukaan

Aki Kau­ris­mä­ki on pe­rin­tei­sen elo­ku­va­ker­ron­nan osaa­ja, ei tek­ni­nen kik­kai­li­ja. Hän ku­vaa elo­ku­van­sa edel­leen useim­mi­ten fil­mil­le, ei di­gi­muo­dos­sa ja on sa­no­nut­kin suun­nil­leen näin: Digi on säh­köä, mut­ta fil­mi va­loa.

Oh­jaa­jan esi­ku­vat löy­ty­vät eri mais­ta vuo­si­kym­men­ten ta­kaa, mut­ta rans­ka­lai­nen ns. uu­si aal­to ja tyy­li­tel­ty re­a­lis­mi oli nuo­ren mie­hen in­noit­ta­ja mo­ni­puo­li­sel­le elo­ku­vau­ral­le. Elo­ku­va­kou­lu­ja hän ei ole käy­nyt ku­ten on teh­nyt iso­vel­jen­sä Mika Kau­ris­mä­ki, mut­ta on ras­ka­lai­sit­tain oman tai­teen­sa eh­do­ton au­teur. Hän kä­si­kir­joit­taa ja oh­jaa it­se, on vah­vas­ti mu­ka­na leik­kauk­sen suun­nit­te­lus­sa ja mu­siik­ki­va­lin­nois­sa. Kos­ka olen ai­koi­na­ni Suo­men elo­ku­va-ar­kis­tos­sa työs­ken­nel­les­sä­ni myös lu­ke­nut ja haa­li­nut ar­kis­toon oh­jaa­jan kä­si­kir­joi­tuk­sia, tie­dän, et­tä hän on ää­rim­mäi­sen lah­ja­kas kir­joit­ta­ja, vaik­ka ai­na vä­hät­te­lee tätä osaa­mis­taan.

Aki Kau­ris­mä­en elo­ku­va­suun­nit­te­lu al­kaa pal­jol­ti so­pi­vien pää­näyt­te­li­jöi­den va­lin­nas­ta. Sel­lai­sia ovat esi­mer­kik­si Mark­ku Toik­ka ja Ai­no Sep­po li­han­leik­kaa­ja­na & vaa­te­kau­pan myy­jä­nä “dos­to­jevs­ki­läi­ses­sä” esi­koi­se­lo­ku­vas­sa Ri­kos ja ran­gais­tus (1983) tai Mat­ti Pel­lon­pää ja Kati Ou­ti­nen jä­te­au­ton kul­jet­ta­ja­na & Va­lin­ta­ta­lon kas­sa­na kan­sain­vä­li­ses­sä lä­pi­lyön­ti­fil­mis­sä Var­jo­ja pa­ra­tii­sis­sa (1985).

Kes­kei­siä hah­mo­ja ovat ol­leet myös Kau­as pil­vet kar­kaa­vat– fil­min työs­tään pois­pot­kit­tu pa­ris­kun­ta, rai­ti­o­vau­nun kul­jet­ta­ja Kari Vää­nä­nen ja ho­vi­mes­ta­ri Kati Ou­ti­nen – tai kal­toin­koh­del­tu yö­var­ti­ja Jan­ne Hyy­ti­äi­nen elo­ku­vas­sa Lai­ta­kau­pun­gin va­lot. Kun tä­hän li­sä­tään vie­lä eri­tyi­ses­ti al­ku­kau­den tuo­tan­nos­sa esiin­ty­vät kon­ka­rit Eli­na Salo ja Es­ko Nik­ka­ri, esi­mer­kik­si mes­ta­ril­li­ses­sa fil­mis­sä Tu­li­tik­ku­teh­taan tyt­tö , koos­sa on mo­ni­puo­lis­ta osaa­mis­ta edus­ta­va näyt­te­li­jä­kaar­ti. Jo­kai­nen on roo­lin­sa hie­nos­ti si­säis­tä­nyt tai­tu­ri, mikä ker­too myös va­lin­to­jen mer­ki­tyk­ses­tä ja osuu­des­ta.

Kuolleet lehdet summaa tuotannon

Aki Kau­ris­mä­ki on kä­si­tel­lyt rank­ko­ja tee­mo­ja ku­ten yh­teis­kun­nas­ta syr­jäy­ty­mis­tä, työt­tö­myyt­tä, tai­tei­li­ja­e­lä­mää, vä­ki­val­taa ja ra­sis­mia sekä maa­han­muut­to­a­kin.

Kes­kei­sen ai­heen ovat sil­ti muo­dos­ta­neet eri­tyi­ses­ti työ­läi­se­lo­ku­vat. Ta­ri­nat läh­te­vät ai­na niu­kas­ta elo­ku­vail­mai­sus­ta, näyt­te­li­jä­työn vä­hä­e­lei­syy­des­tä ja eh­kä­pä myös ku­vien si­säi­ses­tä slaa­vi­lai­ses­ta hi­tau­des­ta.

Toi­min­taa ja pu­het­ta on ai­ka vä­hän, ih­mis­suh­tei­ta ja tra­gi­koo­mis­ta rak­kaut­ta ai­na pal­jon! Voi ol­la, et­tä ny­ky­sin pi­ka­leik­kauk­seen ja toi­min­nal­li­suu­teen tot­tu­nut suo­ma­lais­kat­so­ja usein vä­hek­syy ja vie­rok­suu kau­ris­mä­ke­läis­tä il­mai­sua juu­ri sik­si (?).

Kuol­leet leh­det (2023) sum­maa tie­tyl­lä ta­val­la oh­jaa­jan työ­läi­se­lo­ku­va-tuo­tan­non. Jus­si Va­ta­nen pro­le­taa­ri­se­na se­ka­työ­läi­se­nä ja Al­ma Pöys­ti su­per­mar­ke­tin ali­pal­kat­tu­na “jo­ka­pai­kan höy­lä­nä” ovat jäl­leen nap­pi­va­lin­to­ja pää­o­siin.

Ta­ri­na on pal­jol­ti sa­maa tra­gi­koo­mis­ta yh­teis­kun­nal­l­lis­ta ih­mis­suh­ded­raa­maa kuin fil­mis­sä Var­jo­ja pa­ra­tii­sis­sa.

Va­ta­nen ja Pöys­ti ovat jo ko­ke­nei­ta nuo­ria näyt­te­li­jöi­tä ja il­man muu­ta eri­lai­sia kuin mo­nil­la fes­ti­vaa­leil­la pal­ki­tut Mat­ti Pel­lon­pää tai Kati Ou­ti­nen Kau­ris­mä­en al­ku­kau­den fil­meis­sä.

“Vä­hä­e­lei­syy­des­sään” kak­sik­ko on edel­tä­ji­ään eh­kä lii­kaa­kin muis­tut­ta­via. Ro­mant­ti­nen rak­kausd­raa­ma vää­rin­kä­si­tyk­si­neen toi­mii sil­ti ei­kä sii­nä men­nä kau­ris­mä­ke­läi­seen tyy­liin kos­kaan suu­del­maa pi­tem­mäl­le. Ujous ja toi­sen kun­ni­oit­ta­mi­nen on kä­sin­kos­ke­tel­ta­vaa.

Nais­nä­kö­kul­maa­kin pii­saa. Sitä on Pöys­tin roo­li­hah­mon eli “An­san” käy­tök­ses­sä eh­kä enem­män kuin ai­kai­sem­min, ja nai­nen tar­jo­aa nyt il­lal­li­sen­kin (mikä ei kyl­lä­kään on­nis­tu!). Mies eli Va­ta­sen eleet­tö­män ujo “Ho­lap­pa” saa pot­kut myös vii­nan tis­sut­te­lun ta­kia. Aki Kau­ris­mä­el­lä on van­kas­ti oma­koh­tais­ta ko­ke­mus­ta täs­tä­kin elä­män var­jo­puo­les­ta, ku­ten nuo­ruu­sa­jan hant­ti­hom­mis­ta.

Tai­tees­sa yk­si­tyis­koh­tien tark­kuus ja kan­ta­pää-efek­ti toi­mii ai­na! Juu­ri de­tal­jien rik­kaus ja konf­lik­ti ra­ha­maa­il­man mo­raa­lit­to­man omis­ta­ja­luo­kan mie­lis­te­li­jöi­den ja hant­ti­hom­mien puur­ta­jien vä­lil­lä te­kee Kuol­leis­ta leh­dis­tä ai­dos­ti kos­ket­ta­van ta­ri­nan. In­hi­mil­li­syys ja pien­ten ih­mis­ten vä­li­nen so­li­daa­ri­suus an­taa toi­voa.

Aki Kau­ris­mä­ki voi­si lo­pet­taa elo­ku­van­te­on tä­hän – ja ryh­tyä vaik­ka kir­joit­ta­maan – mut­ta luu­len et­tä hän tai­taa jat­kaa va­lit­se­mal­laan tiel­lä (?).

Aki Kau­ris­mä­ki: Kuol­leet leh­det, 2023 (Tuo­tan­to: Sput­nik)

– – –

Ar­tik­ke­li on jul­kais­tu 28.9.2023 il­mes­ty­nees­sä print­ti­leh­des­sä.