OMITUISTEN NAISTEN KERHO ja muita outoja lukunautintoja

Pent­ti Stra­nius

Pakko tunnustaa: olen lukenut pääsiäisen ja vapun 2023 seutuvilla pari bestselleriä, siis menestyskirjaa (joita yleensä vierastan). Freida McFaddenin Kotiapulainen (Otava, 2023) ja Emmy Abrahamsonin Kuinka menestyä hullujenhuoneella (Gummerus, 2023).

Mo­lem­mat ovat suo­men­nok­sia (ruot­sis­ta ja eng­lan­nis­ta) ja mo­lem­mat myös nais­ten kir­joit­ta­mia. Nais­kir­jai­li­joi­ta suo­sin­kin, yleen­sä kyl­lä ko­ti­mai­sia tai klas­si­koi­ta ja fik­ti­oi­ta, kos­ka nai­sen kir­joit­ta­ma fik­tio on ai­na tie jon­kin­moi­seen su­ku­puo­lit­tu­nee­seen mie­len- ja mies­mai­se­maan. Niin­pä sit­ten nap­pa­sin kir­jas­tos­ta mu­kaa­ni vie­lä Es­si Kum­mun Alas­to­man lu­ku­pii­rin (Tam­mi 2023).

Pak­ko teh­dä toi­nen­kin tun­nus­tus: uus­mo­der­nit mies­kir­jai­li­jat pal­jas­tuk­si­neen ovat vii­me vuo­si­na al­ka­neet vai­kut­taa jopa so­vi­nis­ti­sil­ta ja teen­näi­sen egois­ti­sil­ta au­to­fik­ti­o­san­ka­reil­ta… ku­ten se nor­ja­lai­nen. Nais­kir­jai­li­jat taas… no, sa­no­taan nyt vaik­ka et­tä vä­hin­tään­kin mo­niu­lot­tei­sim­mil­ta uus­fe­mi­nis­teil­tä. Tä­män sub­jek­tii­vi­sen joh­to­pää­tök­sen tein lu­ke­ma­ni pe­rus­teel­la, vaik­ka il­mei­nen au­to­fik­tio Alas­ton lu­ku­pii­ri ei ihan va­kuut­ta­nut­kaan. Viih­dyt­ti kyl­lä.

Kotiapulainen perhehelvetissä

Ko­ti­a­pu­lai­nen on to­del­li­nen me­nes­tys­ro­maa­ni, jon­ka kään­nö­soi­keu­det on jo myy­ty 30 maa­han. Sii­tä on myös val­mis­teil­la Hol­ly­wood-elo­ku­va. Te­ki­jä Frei­da McFad­den on ai­vo­vam­moi­hin eri­kois­tu­nut kes­ki-ikäi­nen ja -luok­kai­nen lää­kä­ri, joka on eh­ti­nyt kir­joit­taa pal­jon, pää­o­sin psy­ko­lo­gi­sia tril­le­rei­tä. Ko­ti­a­pu­lai­nen on sil­ti vas­ta en­sim­mäi­nen hä­nel­tä suo­men­net­tu ro­maa­ni.

Vä­hän juo­ni­ku­vi­os­ta. Pää­hen­ki­lö, siis ko­ti­a­pu­lai­sek­si rik­kaa­seen mut­ta omi­tui­seen per­hee­seen pal­kat­tu Mil­lie on eh­kä kol­me­kymp­pi­nen nuo­ri nai­ma­ton nai­nen. Hän on juu­ri va­pau­tu­nut van­ki­las­ta eh­do­na­lai­seen: is­tu­nut kym­me­nen vuot­ta ta­pet­tu­aan ys­tä­vä­tär­tään rais­kaa­maan ryh­ty­neen mie­hen. Eh­do­na­lai­ses­sa Mil­lie yrit­tää saa­da otet­ta elä­mään, mut­ta kos­ka hä­net on pot­kit­tu pois työs­tä ja hää­det­ty asun­nos­ta, hän on jou­tu­nut ka­dul­le. Vää­ren­net­ty­jen do­ku­ment­tien ja to­dis­tus­ten ja val­hei­den avul­la Mil­lie on­nis­tuu kui­ten­kin saa­maan yl­lät­tä­en upe­an työ­pai­kan. Hän muut­taa rik­kaan per­heen hulp­pe­aan ta­loon ja al­kaa työs­ken­nel­lä ko­ti­a­pu­lai­se­na. Luok­ka­e­rot al­ka­vat pal­jas­tua pi­ka­vauh­dil­la – ja Mil­lie it­se­kin pel­kää pal­jas­tu­mis­taan, pot­ku­ja.

Upe­as­sa työ­pai­kas­sa on kään­tö­puo­len­sa. Kaik­ki ei ole kun­nos­sa: vaa­ti­ma­ton ul­lak­ko­huo­ne al­kaa ah­dis­taa, per­heen yh­dek­sän­vuo­ti­as Ce­ce­lia-ty­tär on hem­mo­tel­tu kau­hu­ka­ka­ra, ja per­heen äi­din, Ni­nan käy­tös on ai­lah­te­le­van se­ko­päis­tä. Vain isä on mu­ka­va ja tun­tuu ym­mär­tä­vän ko­ti­a­pu­lais­ta. Tämä And­rew on vä­hän tur­han­kin puo­leen­sa­ve­tä­vä ja tai­ta­va ker­to­ja McFad­den vie ta­ri­naa tai­dol­la en­sin tut­tuun suun­taan, siis sa­la­suh­tee­seen, mut­ta sit­ten, per­heen mo­nien sa­lai­suuk­sien vä­hi­tel­len pal­jas­tut­tua, ai­van muun­lai­siin yl­lä­tyk­siin. Lu­ki­ja naut­tii ja kir­jaa on tie­tys­ti vai­kea jät­tää kes­ken.

Psy­ko­lo­gis­ten tril­le­rien ta­paan yl­lä­tyk­siä pii­saa: McFad­den kiu­saa lu­ki­jaa, kou­kut­taa lop­puun saak­ka. Hän on­nis­tuu mo­nes­sa mie­les­sä, vaik­ka “ul­lak­ko­huo­neen yl­lä­tyk­set” tun­tu­vat lo­pul­ta lii­oi­tel­luil­ta­kin ja ta­ri­na saa kau­hu­e­lo­ku­van piir­tei­tä!

PS: frei­da@frei­damc­fad­den.com ot­taa mie­lel­lään vas­taan kom­ment­te­ja Ko­ti­a­pu­lai­ses­ta ja lu­paa jopa vas­ta­ta jo­kai­seen.

Stand up -koomikko hullujenhuoneella

Em­my Ab­ra­ham­son on Frei­da McFad­de­nia hie­man nuo­rem­pi ruot­sa­lais-puo­la­lai­nen kir­jai­li­ja, joka on elä­nyt lap­suut­taan Neu­vos­to­lii­tos­sa­kin. Hän ko­haut­ti lu­ke­vaa ylei­söä Suo­mes­sa kir­jal­laan Kuin­ka ra­kas­tua mie­heen joka tu­lee pus­kis­ta. Uu­si teos Kuin­ka me­nes­tyä hul­lu­jen­huo­neel­la on ni­mes­tään huo­li­mat­ta kau­ka­na hu­mo­ris­ti­ses­ta “tie­to­kir­jas­ta”, mut­ta ta­ka­kan­nen mai­nos­teks­tin mu­kaan vah­vas­ti oma­e­lä­mä­ker­ral­li­nen. Aje­leh­ti­vaa elä­mää viet­tä­vä pää­hen­ki­lö Maja (joka syn­tyi va­hin­gos­sa kun äi­din pes­saa­ri sat­tui pet­tä­mään) on it­se­op­pi­nut stand-up-koo­mik­ko, joka keik­kai­lee vaih­te­le­vas­ti pik­ku baa­reis­sa ja jos­kus yri­tys­ten hen­ki­lös­tö­juh­lis­sa­kin.

Kir­jan kii­tok­sis­sa Ab­ra­ham­son avaa ai­het­ta sen ver­ran, et­tä tuo ns. te­ra­pia- tai hul­lu­jen­huo­ne­o­suus ker­taa omia ko­ke­muk­sia. Kir­joit­ta­jal­la on vank­kaa tie­toa niin oman mie­len­ter­vey­den hor­ju­mi­ses­ta kuin te­ra­pi­a­höl­möi­lys­tä, sii­tä kuin­ka vai­ke­aa ai­toa te­ra­pi­aa on saa­da. Niin­pä Maja pe­rus­taa­kin yh­des­sä vai­hees­sa sul­je­tul­le osas­tol­le ihan oman te­ra­pi­a­ryh­män, mikä ei hoi­to­hen­ki­lö­kun­taa miel­ly­tä. Ryh­mä ha­jo­te­taan vä­ki­sin.

Maja ha­la­jaa mai­net­ta, mut­ta jou­tuu elä­mään si­vii­lis­sä keik­kai­li­ja­na toi­meen­tu­lon ra­ja­mail­la. Epä­var­ma elä­män­ti­lan­ne, ros­ka­ruo­ka ja päih­teet sekä mo­net pet­ty­myk­set, “mie­li­ku­vi­tu­sys­tä­vät” ja eri­lai­set ää­net vai­vaa­vat herk­kää nais­koo­mik­koa. Ys­tä­vyys­suh­teet ovat sa­tun­nai­sia, mut­ta muis­ta (mies)koo­mi­kois­ta saa sen­tään tu­kea. Hie­man pääl­le­lii­ma­tul­ta tun­tuu Ma­jan Ve­nä­jä-mat­ka Per­miin, Ura­lin juu­rel­la jär­jes­tet­tyi­hin stand-up-ki­soi­hin. Siel­lä epä­on­ni on täy­del­li­nen, sat­tuu paha on­net­to­muus­kin ja pa­luu ko­tiin on an­kea.

Kuin­ka me­nes­tyä hul­lu­jen­huo­neel­la -kir­jan pa­ras­ta an­tia on rons­kin hu­mo­ris­ti­nen lai­tos­ku­vaus, jos­sa pää­hen­ki­lö nou­see hel­pos­ti hoi­ta­jien­sa ja tym­pe­än ar­jen ylä­puo­lel­le fik­sui­ne mie­li­pi­tei­neen. Mie­leen tu­le­vat koh­tauk­set elo­ku­vas­ta Yk­si len­si yli kä­en­pe­sän. Maja on koo­mik­ko­ky­vyis­tään, mie­li­ku­vi­tuk­ses­taan ja älys­tään yl­peä ja to­te­aa erääs­sä­kin kir­jan mo­no­lo­gis­sa “an­sait­se­van­sa pa­rem­paa hoi­toa” – kri­ti­soi­den sitä, et­tä ym­pä­ril­lä “on ai­na pyö­ri­nyt sman­lai­sia mi­so­gyy­ni­siä ja sek­sis­ti­siä uk­ko­ja”. Muut sul­je­tul­le osas­tol­le raa­ha­tut saa­vat sym­pa­ti­aa, mut­ta ei pää­hen­ki­lö hei­tä­kään sääs­te­le; pi­ka­vii­voin piir­re­tyt hen­ki­lö­ku­vat ovat yh­tä her­kul­li­sia kuin Ma­jan mo­no­lo­gien tyy­li­kin.

Omituisten naisten kerho

Ou­lus­sa asu­va kah­den ai­kuis­tu­van lap­sen äi­ti Es­si Kum­mu tun­ne­taan au­to­fik­tii­vi­sis­tä te­ok­sis­taan. Ai­na­kin hän­tä niin mai­nos­te­taan uu­den kir­jan­sa Alas­to­man lu­ku­pii­rin etu­lie­pees­sä. Eri­koi­ses­sa ta­ri­nas­sa lii­ku­taan erään­lai­ses­sa omi­tuis­ten otus­ten ker­hos­sa. El­len, Barb­ro ja Mai & co ovat kir­ja­vii­sai­ta ja si­vis­ty­nei­tä nai­sia, jot­ka ei­vät ujos­te­le rii­su­es­saan rint­sik­kan­sa tai kur­sai­le muu­ten­kaan kes­kus­tel­les­saan läpi in­tii­mis­ti ih­mis­suh­teis­taan tai lä­hes­ty­es­sään toi­si­aan mo­nel­la ta­val­la. Tai oi­ke­am­min pää­hen­ki­lö, kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja El­len kyl­lä ujos­te­lee aluk­si, kun kir­jai­li­ja Barb­ro vie hä­net hulp­pe­aan eliit­ti­kar­ta­noon, et­sis­ke­le­mään it­se­ään kir­ja­vii­sai­den seu­ras­sa.

Do­ri­an Grayn muo­to­ku­va, siis Os­car Wil­de tu­lee eit­tä­mät­tä mie­leen, kun El­len strip­pai­lee myö­hem­min it­sek­seen pei­lin edes­sä: Avaan ko­keek­si vie­lä pari nap­pia ja ku­mar­run pei­liä koh­ti. Rin­ta­lii­vit is­tu­vat kau­niis­ti. Ne pi­tä­vät ryh­tin­sä. Rin­nat aset­tu­vat kup­pei­hin kuin kak­si täy­te­läis­tä he­del­mää. Sei­näl­lä pei­lin vie­res­sä rii­suu­tu­vaa nais­ta kat­se­lee nai­sen pään ko­koi­nen mi­no­tau­rus (s.50). Ti­lan­ne saa no­lon­tun­tui­sen kään­teen, kun ty­tär as­tuu äk­ki­ar­vaa­mat­ta huo­nee­seen: Ei oo vit­tu to­del­lis­ta. Ai­van mai­nio koh­taus, täyt­tä draa­maa ja elo­ku­vaa, jota ih­mis­kun­ta tar­vit­see ha­vah­tu­ak­seen!

Ke­nel­le El­len rii­suu­tuu, ke­nel­le nai­nen rii­suu? Se on ikui­suus­ky­sy­mys, jota kir­jas­sa poh­di­taan ri­vien vä­lis­sä­kin. Barb­ro myös ker­too ko­ke­muk­si­aan tee­mas­ta käy­ty­ään New Yor­kis­sa alas­to­mas­sa lu­ku­pii­ris­sä, lu­ke­mas­sa nän­nit pal­jai­na puis­tos­sa mui­den alan har­ras­ta­jien kans­sa. Saa­ko ku­va­ta, top­less, tot­ta­kai, mut­ta…

Myö­hem­min esi­tel­lään Mai, Mai Ele­na Aal­to -ni­mi­nen kir­jai­li­ja, El­le­nin tu­le­va ra­kas, lo­pul­ta sek­si­kump­pa­ni­kin: Hän on nero. Hän on iko­ni­nen. Hän il­mai­see tai­tees­saan ää­neen lau­su­mat­to­mia, ken­ties tu­kah­du­tet­tu­ja asi­oi­ta ja an­taa niil­le raa­dol­li­sen re­hel­li­sen ää­nen… Tai­tei­li­ja­ku­vas­sa Mai is­tuu mies­ten puku yl­lään (s.96). Kas vain, kuin mie­hi­nen, eläi­mel­li­nen reg­ga­e­täh­ti Grace Jo­nes pal­jas­ta­vi­ne elei­neen, pik­ku­tak­kei­neen, ruu­sui­neen… vai on­ko tämä sit­ten­kin vain hui­ke­an gro­tes­kia sa­tii­ria nai­sis­ta? Jos on, Es­si Kum­mu on­nis­tuu mai­ni­os­ti!

Lop­pu on sana- ja lem­men­leik­kiä eri ko­koon­pa­noil­la: Hän rii­sui mi­nul­ta pik­ku­hou­sut ja sit­ten omat hou­sun­sa. Kuu­les, hän sa­noi. Hä­nen ää­nes­sään oli päät­tä­väi­syyt­tä…. Hän tuli lä­hel­le­ni ja nos­ti läm­pi­män pol­ven­sa hä­py­kum­mul­le­ni, sit­ten lii­kut­ti sitä hel­läs­ti kuin se oli­si ol­lut he­vo­sen tur­pa… (s. 166). Lo­pe­tan lu­ke­mi­sen ja jä­tän vii­mei­set sata si­vua huo­mi­sek­si tai…

Ar­tik­ke­li on jul­kais­tu 11.5.2023 il­mes­ty­nees­sä Viik­ko Poh­jois-Kar­ja­las­sa.