Kalliit laulujen lunnaat

Kuulin juuri jutun Irwinistä. Hän oli ollut keikalla vähän ennen kuolemaansa hotelli Juliessa Lehmonharjulla.

Ka­ve­ri­ni oli is­tu­nut baa­ri­tis­kil­lä Ir­wi­nin kans­sa, kun sä­es­tä­vän yh­ty­een ki­ta­ris­ti oli tul­lut sa­no­maan vä­hän ko­men­ta­vaan sä­vyyn, ”et­tä nyt pi­täis jo Ir­wi­nin tul­la kei­kal­le, keik­ka al­kaa!” Kan­san­mies oli tuu­man­nut, et­tä: ”kyl­lä­hän se on muu­ten Ir­win, joka ker­too, et­tä mil­loin Ir­wi­nin keik­ka al­kaa ja oli jää­nyt rau­has­sa baa­ri­tis­kil­le ot­ta­maan vie­lä yh­det, en­nen las­kua”

Ir­win mak­soi omal­la hen­gel­lään suo­si­on­sa lun­naat. Ai­van, ku­ten moni muu­kin suo­si­on­sa hui­pul­ta las­kun ko­ke­nut tai­tei­li­ja.

Hur­ri­ga­ne­sin ba­sis­ti Cis­se Häk­ki­nen oli vii­mei­set kuu­kau­det sai­raa­las­sa, jos­ta ker­toi lää­kä­ril­le ha­lu­a­van­sa läh­teä ko­tiin. Lää­kä­ri ker­toi suo­raan, et­tei Häk­ki­nen läh­de tääl­tä enää kuin ja­lat edel­lä. Cis­sen huo­li oli, et­tei hän ko­ki­si sa­maa koh­ta­loa kuin Ola­vi Vir­ta. Eli kuol­la unoh­det­tu­na sai­raa­na, jon­kun fa­nin­sa ko­to­na.

Cis­se pyy­si ka­ve­rei­taan tuo­maan sai­kul­le loh­tua, eli puo­li­kas­ta vii­na­pul­loa. Ka­ve­rit toi­vat vii­nal­la kyl­läs­tet­ty­jä so­ke­ri­pa­lo­ja. Sii­tä oli fa­nien suit­su­tuk­set kau­ka­na. Rau­li Bad­ding So­mer­jo­ki asui myös hur­jim­man suo­si­on­sa jäl­keen leh­ti­laa­ti­kois­sa il­man va­ki­tuis­ta asun­toa, en­nen kuin nou­si taas Agents-yh­ty­een kans­sa ta­kai­sin esil­le.

Cis­se pyy­si ka­ve­rei­taan tuo­maan sai­kul­le loh­tua, eli puo­li­kas­ta vii­na­pul­loa.

Nämä mie­het ot­ti­vat elä­mäs­tä kai­ken ilon ir­ti, sil­loin kun se oli mah­dol­lis­ta, nai­set pal­voi­vat ja ra­kas­ti­vat hei­tä. Mut­ta ku­ka­pa ei oli­si teh­nyt sa­moin sil­loin hei­dän ase­mas­saan. Ei kai heis­tä oli­si suu­ria ni­miä tul­lut­kaan, jos he oli­si­vat kiel­täy­ty­neet ai­na heil­le tar­jo­tuis­ta ryy­pyis­tä ja nais­seu­ras­ta.

Oli­si­vat ol­leet siis kun­nol­li­sia ri­vi­muu­si­koi­ta il­man elä­män nau­tin­to­ja. Kum­pi lie sit­ten vii­saam­paa ja oi­kein. Elää täy­sil­lä ly­hy­em­pi­kin elä­mä vai hoi­taa asi­at niin kuin kaik­ki muut­kin kun­nol­li­set ih­mi­set. On­han mei­tä jo ope­tet­tu lap­ses­ta as­ti, et­tei saa lii­kaa rie­mui­ta ja iloi­ta. It­ku pit­käs­tä ilos­ta ja niin edel­leen.

Vaa­tii siis oi­ke­as­ti roh­keut­ta ol­la eri­lai­nen. Täs­tä sain hy­vän esi­mer­kin äs­ket­täin kei­kal­la Ilo­mant­sis­sa, jos­sa on ta­pah­tu­nut en­nen­kin ikä­viä asi­oi­ta la­val­la, kun eri­lai­nen, roh­kea nuo­ri nai­nen tuli la­val­le tans­si­maan ryt­mi­mu­sii­kin tah­tiin. Koh­ta kui­ten­kin hä­nen hoi­ta­jan­sa tuli nou­ta­maan hä­net pois, kos­ka ei­hän noin saa teh­dä! Tans­si­ja pa­hoit­ti mie­len­sä ai­dos­ti ja mur­jot­ti koko lop­pu­a­jan eli oli siis down. Olit­pa siis up tai down, niin muis­ta py­syä ruo­dus­sa, niin nau­tit elä­mäs­tä. Olet sil­loin oi­kea, jär­ke­vä ai­kui­nen ta­sa­maan tal­laa­ja!

Jus­si Laak­ko­nen