Näyttelijäkaarti on sekalaista kuten kesäteatterissa kuuluukin olla. Ilahduttavan paljon Kontiolahden Kanavateatteri on saanut nuoria rekrytoitua joukkoihinsa. Sehän kertoo yleensä siitä, että ilmapiiri on innostava ja kannustava.

Näyttelijäkaarti on sekalaista kuten kesäteatterissa kuuluukin olla. Ilahduttavan paljon Kontiolahden Kanavateatteri on saanut nuoria rekrytoitua joukkoihinsa. Sehän kertoo yleensä siitä, että ilmapiiri on innostava ja kannustava.

Tukinuitto jos mikä on laji, jossa vesi on ratkaisevassa roolissa. Veden voima on hyödynnettävä, mutta sen vietäväksi ei parane heittäytyä.

Tukkijoella-näytelmäteksti on syvintä suomalaisuutta, joka jo otsikkotasolla aiheuttanee osalle kaihoa ja nostalgiaa, osalle hylkimisreaktion ja pakokauhua.

Kontiolahden Kanavateatterissa Jakokoskella vesi on aina läsnä. Tänä vuonna ei pelkästään komeana lavastuksen taustaelementtinä, vaan myös toiminnallisena osana. Tukkijoella ei vettä pelätä, vaan valjastetaan hyödyksi.

Tulipa toisessa esityksessä testattua tuotannon vedenpitävyyskin, kun ensimmäisellä puoliajalla myös taivas antoi vettä oikein olan takaa. Sadetta ei jääty sadattelemaan ja hyvin piti, niin esitys kuin asianmukaisesti sadetakein ja –viitoin varustautunut yleisökin.

Teuvo Pakkalan toistasataavuotinen teksti kestää tätäkin aikaa, osoittavat ohjaaja Kai Paavilainen ja dramatisoija Tiina Markkanen. Mikä parasta, ihan ilman sen kummempaa kikkailua, ihan vain perinteistäkin perinteisemmin teatterin keinoin.

Hyvä teksti ja hyvä porukka eivät yksin riitä, vaikka pitkälle kantavatkin. Sen lienee Paavilainen tiennyt Jakokosken miljööseen palatessaan. Visio vaikuttaakin hioutuneen pitemmän aikaa, ja lopputulos on sen mukainen.

Teksti ja kuva: Riitta Mikkonen

Lue lisää lehdestä nro 28/2015.

Share This