Valkoselkätikka saa kannanvahvistusta ajoittaisista syysvaelluksista.

Valkoselkätikka on ollut Suomessa pitkään erittäin uhanalisena pidetty laji linnustossamme samaan tapaan kuin liito-orava nisäkäslajien keskuudessa. Molempien lajien ahdingon syykin on ollut pitkälle samantyyppinen eli kyseiset lajit ovat spesialisoituneet niin, että sovelias elinpiirin säilyminen vaikuttaa suoraan niiden menestymiseen ja siis jopa lajin säilymiseen.

Valkoselkätikan kannalta soveliain ympäristö on lehtomainen tai lehtipuuvaltainen sekametsä, joka on olemukseltaan ikääntynyttä ja jossa on kohtalaisen runsaasti pökkelömäisiä, pitkähköjä koivun ja haavan kantoja sekä lahovikaisia runkoja. Valkoselkähän käyttää ravintonaan kautta vuoden juuri lahopuissa eläviä hyönteisiä ja niiden toukkia kohteena sarvijäärät, kaarnakuoriaiset, puuntuhoojat, hevosmuurahaiset ja vastaavat puun tuholaiset.

Ötököitä etsiessään valkoselkätikka kuorii usein koivupökkelöistä tuohen koko rungosta ja hakkaa muihin lehtipuihin lahoon ytimeen ulottuvia suppilomaisia reikiä. Se ei järin piittaa käpyjen siemenistä eikä tavoittele maaperässä olevien muurahaispesien asukkeja. Linturuokintapaikoille se saattaa tupsahtaa nokkimaan tarjolla olevaa rasvaa, mistä seuraa käpytikan kiivasta hyökkäilyä kilpailijaa kohtaan.  Pesimäpaikoillakin valkoselkä karttaa käpytikan läheisyyttä, vaikka se itse on kirjotikoistamme suurikokoisin.

Antti Simonen

Lue lisää lehdestä nro 11/2018

Share This