Vaikka Toton rivit ovat yhtyeen kulta-ajoista kahden Porcaron verran harvenneet, ei kitaristi-laulaja Steve Lukather ole kuitenkaan menettänyt maagista otettaan pätkääkään. Kuva: Arto Miettinen

Toto tekee paluuta varhaistuotannon tunnelmiin myös uusissa kappaleissaan. Yhtyeen 40 vuoden ikä ei näy pahemmin soittamisessakaan: jammailussa kuuluvat edelleen niin popin, soulin, funkin kuin progen hienoimmat vivahteet.

Yli 40 miljoonaa albumia myynyt ja tukun radiohittejä takonut yhdysvaltalainen rockyhtye Toto on vieras, jollaista ei Joensuun tapaiseen suomalaiseen keskisuureen kaupunkiin heti odottaisi – olkoonkin että yhtyeen parhaan menestyksen päivät ajoittuvat 30 vuoden päähän, 1980-luvulle. Nyt sellainen erikoisuus Laulurinteelle kuitenkin saatiin, ja varmasti ilolla myös otettiin.

Totoa voi pitää hyvällä syyllä vahvasti tiettyä sukupolvea yhdistävänä bändinä. Tuo sukupolvi lienee leimallisimmin 1970-luvun alussa syntyneet, joiden kelkkaan en itse aivan ikäni puolesta sovellu, mutta kiitos vanhempien sisarusten olen kyllä tullut tutuksi.

Toton musiikkiin on liitetty vuosien saatossa monenlaisia määreitä. Yhtäältä voidaan puhua juuri pop- ja rockmusiikista, toisaalta taas soul-, funky- ja ajoittain myös proge-vaikutteisesta rokista.

Tämä viimeisen päälle hiottu musiikki on kautta aikain paitsi ihastuttanut myös vihastuttanut yleisöjä: toisille Toto on vain muodin hermolla elävää aikuisrokkia, joka mainitaan usein samassa lauseessa Phil Collinsin tai Dire Straitsin kanssa.

Niin tai näin, mutta ainakin Joensuun Laulurinteen keikka osoitti, että nelisenkymmentä vuotta maailman areenoita kiertäneet muusikot soittavat omaa musiikkiaan edelleen hämmästyttävän hyvin ja kovalla intohimolla. Toto lunasti ja varmasti ylittikin monien odotukset.

JOENSUU / Arto Miettinen

Lue lisää lehden nrosta 31/2017.

Share This