Kitelän vanhan ortodoksisen kirkon ikonostaasi 1920-luvulla.

Kitelän vanhan ortodoksisen kirkon ikonostaasi 1920-luvulla.

Suomessa vakiintunut pyhäinpäivän perinne muistaa poisnukkuneita rakkaita.

Ortodoksisen kirkon opetuksesta nousee ajatus: ”Herralle kaikki elävät”. Toisin sanoen Kristukseen uskovien seurakunnassa vallitsee käsitys kaikkien pyhien yhteydestä. Siinä ei tehdä eroa elävien tai uskossa Herraan poisnukkuneiden ihmisten välillä. Kun ihmisen sielu on kuolematon, jää omaisille surunsa keskellä elävä toivo edessä olevasta jälleennäkemisestä.

Katekismus selittää ensimmäisen ihmisen, Adamin olevan koko ihmissuvun isä, ja että Kristus on osa tätä ihmisyyttä Adamin kanssa. Raja-Karjalassa valtaosa väestöstä kuului ortodoksiseen kirkkoon. Ortodoksisen ihmiskäsityksen perustana on Kristuksen esimerkki. Kun Kristus kuoli ristillä ja nousi ylös kuolleista, kuoli ja ylösnousi samalla koko ihmiskunta hänen mukanaan.

Kirkon opetuksen mukaan vainaja voi kuoltuaan liikkua tämänilmaisessa maailmassa, tässä maailmassa, vielä 40 päivän ajan kuolemansa jälkeen omilla olinpaikoillaan. Kirkon opetus sisältää ajatuksen, kuinka vainaja siirtyy täältä tuonilmaiseen odottamaan Kristuksen toista tulemista, eikä vainajalla enää ole paluuta tämänilmaiseen elämään.

Kahden maailman välillä

Tiina Juurelan Itä-Suomen yliopiston ortodoksisen teologian laitoksella tekemässä lisensiaattityössä käsitellään Raja-Karjalan ortodoksien näkemystä kuolemariiteistä.

Sen mukaan niissä oli olemassa useampia tasoja. Niiden välillä vainajat saattoivat liikkua tiettyinä aikoina niillä paikoilla, missä nämä ennen olivat eläneet.

Vienan Karjalassa kuoleman hetkellä, ajankohdalla on ollut tärkeä merkitys. Hengenlähtöä on pidetty tärkeänä tapahtumana, ja kun lähipiiri, suvun tai perheen jäsenet tiesivät, että joku on lähdössä   tuonilmaisiin, se on kokoontunut hänen luokseen.

Onnellisena ja autuaana on pidetty sitä kuolijaa, joka on kutsuttu tuonilmaisiin rostuon eli joulun ja vierissän (=vieristän) eli loppiaisen välisenä aikana. Silloin karjalaisen perinteen mukaan ovat taivaan ovet auki. Mikäli ihminen kuoli hukkumalla, hänen kuolemaansa pidettiin puhtaana ja tiedettiin, että hän oli päässyt suoraan taivaaseen. Kuolinhetken ilma (= säätila) oli myös tärkeä, sillä kun ulkona tuuli ja satoi kovasti ihmisen kuollessa, uskottiin, että tuuli kuljetti hänen henkensä taivaaseen ja sade kätki jäljet.

Vienassa käsitettiin, että kuoleman hetki, sen vaikeus tai helppous oli sidoksissa siihen, miten hän oli elänyt elämänsä. Mikäli kuoleva oli tehnyt pahaa elämässä, uskottiin, että hän näki kaikki pahat tekonsa kuolinhetkellään.

Teksti: Unto Martikainen

Kuva teoksesta: Paavo Koponen: ”Muistojemme Impilahti”, Lappeenranta 2008.

Lue lisää lehdestä 44/2016.

Share This