Lossinhoitaja Arto Kakkonen näkee maisemakonttoristaan Pielisen Hirvisalmen vuodenkierron koko komeudessaan.

Lossinhoitaja Arto Kakkonen näkee maisemakonttoristaan Pielisen Hirvisalmen vuodenkierron koko komeudessaan.

Paalasmaan lossinhoitaja Arto Kakkonen on nähnyt työssään monenlaista säätä ja kulkijaa, mutta karhua hän ei ole vielä lautalle saanut, vaikka siitä olisikin luvassa viinapullo. 

Paalasmaan Hirvisalmessa on vuodesta toiseen toistuva elämänkierto taittunut jälleen hiljalleen talviasentoon tai ainakin sen vakaaseen odotukseen: tuuli on kääntynyt pohjoiselle ja lehti alkaa irrota puusta.

Osana tätä keltaisten koivujen ja kivisten rantojen reunustamaa Pielisen lokakuista maisemaa tekee taivaltaan myös Hirvisalmen lautta. Eletään lauantaiaamua puoli kahdeksan aikaan, joten tulijoita lautalle ei ole ruuhkaksi asti; lossi kiinnittyy mantereen puoleiseen rantaan ja nostaa puomin.

– Oli tässä itse asiassa ruuhka seitsemän aikaan, kun punanutut olivat liikkeellä suuntaan ja toiseen, sanoo Hirvisalmen lossinhoitaja Arto Kakkonen ja selventää heti perään tarkoittavansa hirvimiehiä, joilla on Paalasmaan ja Juuan metsissä näinä viikkoina liikekannallepano.

Kakkonen itsekin metsästää ja kalastaa, milloin vain niihin töiltänsä ehtii. Mutta tänään hän ajaa lossia, kuten on tehnyt työkseen jo muutaman vuoden ajan.

Kakkosen työpaikalta eli lossin korkeasta ohjaamosta avautuu melkoinen näkymä joka ilmansuuntaan. Siitä lossinhoitaja näkee aamun sarastuksen ja illan ruskon, kevättä ja syksyä, mitä vuodenkierto ja luonto milloinkin eteen tuo.

Viime yö on ollut Juuassa kolea, pakkasyö. Hirvisalmessa on kuitenkin pysytty plusasteilla.

– Vesistö lämmittää tässä sen verran, että ensilumikin tästä sulaa aina ensimmäisenä. Pielinen on melkoinen lämpövarasto syksyllä ja keväällä sitten toisin päin, Kakkonen selittää ja lähtee ylittämään lautalla hitaasti salmea.

Yhteys maailmaan

Juuan Paalasmaan lossiliikenne sai alkunsa Paalasmaantien valmistuttua 16.11.1969, jolloin avattiin myös lossiväylät mantereen ja Hirvisaaren sekä Karhusaaren ja Arkkusaaren välillä. Siihen saakka oli saaren yhteys maailmaan perustunut vene- ja laivayhteyksiin sekä talvisin hevoseen, potkukelkkaan ja suksiin.

Lossinhoitaja Kakkonen ei tuolloin ollut vielä syntynytkään, mutta muistaa toki kuulleensa että lautta- ja maantieyhteyden saamista oli vauhdittanut vuoden 1959 traaginen veneonnettomuus, joka lukeutuu edelleen sisävesihistoriamme pahimpiin.

– Sen toisen lossin minä vielä muistan käytössä, Kakkonen sanoo viitaten Karhusaaren ja Arkkusaaren väliseen lauttaan, joka lopetettiin talvella 1986, kun lossin korvanneet sillat otettiin käyttöön.

Teksti ja kuva: Arto Miettinen

Lue lisää lehdestä nro 43/2015.

Share This