Yksin saalistava ilveskin tarvitsee monenlaista informaatiota.

Jokin aika sitten luin nisäkäsasiantuntijan vastauksen otsikossa esitettyyn  kysymykseen.  Vastauksessa todettiin, ettei kirjallisuudesta löydy tuohon selitystä ja vastaaja esitti omana mielipiteenään, että tupsut lisäävät pedon  ilmeikkyyttä parantaen viestintää. Kysyjä itse arveli tupsujen liittyvän  ilveksen korvien lämpötalouteen.

Mielestäni kumpikin käsitys on vähintäänkin epäilyttävä. Lämpötalouden kannalta tupsut ovat yhtä merkityksettömiä korville kuin ilveksen viikset kuonolle eli ei niillä ei todellakaan ole  pakkasta vastaan pienintäkään merkitystä.

Jos otamme vertailukohteeksi toisen suurpetomme suden, käy helposti ymmärrettäväksi hännän merkitys lauman keskeisessä viestinnässä, joka on niin ilmeikästä, että otuksen mielentila ja tarkoitus jokseenkin hyvin  selviää jopa kaksijalkaiselle sivullisellekin eli siis ihmiselle: jokainen koiranomistaja osaa melko helposti tulkita lemmikkinsä – sudesta polveutuvan jälkeläisen – mielenliikutuksia.

Suden ja koiran manipuloimaton häntä on suhteellisen pitkä, tuuhea ja näkyvä, joten se on tosi hyvä viestinnän väline näköetäisyydellä oleville kumppaneille – tästä on sekin etu, että viesti menee perille ilman melua ja turhaa äänenpitoa. Siten viestitys ei karkota saalista tai paljasta helposti viestijää vihollisille.

Ilveksen korvatupsut ovat varsin pieni lisä korvien karvoituksessa ja helposti ne sulautuvat tummaan metsätaustaan näkymättömiksi – elintärkeään viestintään niistä ei siis ole.  Ilves ei ole muutoinkaan laumaeläjä tai joukkuesaalistaja kuten susi. Se on nimenomaan yksin saalinsa etsivä ja sen kimppuun äkillisesti hyökkäävä peto, joka yrittää saada aikaan niin yllätyksellisen hyökkäyksen kuin suinkin on mahdollista.  Jos äkillinen syöksy ja lyhyt kiivas takaa-ajo ei onnistu, ilves jättää enemmän yrityksen sillensä ja ryhtyy vaanimaan uutta tilaisuutta.

Teksti ja kuva: Antti Simonen

Lue lisää lehden nrosta 10/2017.

 

Share This