Nuori mies ja vanha nainen. Molemmat oman aikansa kuvia. Minibussi matkalla Tiranasta rannikkokaupunki Durresiin.

Nuori mies ja vanha nainen. Molemmat oman aikansa kuvia. Minibussi matkalla Tiranasta rannikkokaupunki Durresiin.

”Kuinka paljon maksaa talo ja kuinka paljon hyvät naapurit?” Tätä albanialaista sananlaskua jäin miettimään kuultuani sen Kosovon pääkaupungissa Pristiinassa. 

Pristiina oli yksi etappi parin viikon Balkankierroksellani, jonka aikana kävin Albaniassa ja kaikissa entisen Jugoslavian maissa Sloveniaa lukuunottamatta.

Tämä reissu oli viides näillä seuduilla, mutta ennen en ollut Montenegrossa, Albaniassa ja Kosovossa käynyt. Mieltä kiehtoi  suunnattomasti päästä näkemään näitä maita. Tähän asti olemme reissanneet tyttäreni kanssa yhdessä ja meillä on paljon hyvää kerrottavaa alueen ihmisistä, luonnosta, palveluista, kaupungeista.

Siksi tämän kesän matka ihan omin päin ei tuntunut hypyltä tuntemattomaan, uhkarohkealta, saati vaaralliselta yritykseltä. Albania matkakohteena jännitti hiukan lähinnä käytännöllisten asioiden,  kuten varsinaisten linja-autoasemien puuttumisen takia. Ei kuitenkaan pelottanut.

Vaarallista väkeä?

Monien sotien ja ristiriitojen repimä Balkan herättää jatkuvasti suuria tunteita Balkanilla ja sen ulkopuolella. Ehkä turistirannoistaan ja historiallisista rannikkokaupungeistaan tunnettu Kroatia sekä vakaan kehityksen ja korkean elintason Slovenia luetaan jo eri kastiin kuin muut entisen Jugoslavian maat.

Mutta mitä pelätään, kun pelätään Serbiaa, Bosniaa, Kosovoa tai Albaniaa? Tai kummastellaan, miksi joku lähtee ihan huvikseen Makedoniaan tai Montenegroon? Pelkäämmekö sitä, mitä emme tunne vai sitä, minkä luulemme tuntevamme?

Uutisia seuraamalla pysyy ajan tasalla niin pitkään, kun tapahtuu kauheuksia, onnettomuuksia ja vääryyksiä. Noin karkeasti sanottuna. Entinen Jugoslavia ja Albania on tätä kaikkea tarjonnut läntisen median tarpeiksi yllin kyllin. Synkkää kuvaa Balkanin alueesta ja sen väestöstä ovat levittäneet myös kuin huomaamatta monet ruotsalaiset ja saksalaiset tv-sarjat. Dekkareiden ystävänä olen niitä itsekin paljon katsellut.

Vasta viime aikoina olen herännyt ihmettelemään kuvaa, jonka ne antavat muualle Eurooppaan tulleista serbeistä, bosnialaisista, albaaneista. Miehet ovat menestyviä roistoja tai laittomia siirtolaishylkiöitä, naiset alistettuja ja hyväksikäytettyjä, useimmiten ihmiskaupan uhreja.

Tämäkin kuva on osa totuutta. Mutta vain osa. Ei edes suurin ja totuudenmukaisin. Kenen tahansa on helppo huomata näissä maissa matkustaessaan, että ihmiset ovat erittäin ystävällisiä, auttavaisia, avoimia ja luottavaisia. Jopa siinä määrin, että koleahkoon skandinaaviseen lähimmäisyyteen tottunut suorastaan tyrmistyy sellaista kohdatessaan.

Teksti ja kuva: Leila Luukkainen

Lue lisää  nrosta 34/2015.

Share This