Jukka Tommila on asunut Kolilla 36 vuoden ajan. Vanhasta pihapiiristä löytyy niin vertasta, savusaunaa, oma puro kuin kaarisiltojakin. Sisällä tuvassa ajan patinaa on puolestaan huonekaluissa, uuneissa sekä vanhassa antiikkipianossakin.

Kolin työväenyhdistyksen pitkäaikainen sihteeri, vuolukivikivitaitelija Jukka Tommila kyllästyi pääkaupunkiseudun mainosalaan ja muutti kivityön perässä Kolille. Nyt tuosta ratkaisusta on vierähtänyt 36 vuotta. 

Kolin vaaramaisema hohkaa äitienpäivän alla kylmyyttä; vuoroin paistaa kalsea kevään valo, vuoroin tulee ja sataa.

Siinä vaarojen kohdussa, muutama kilometri Kolilta Jerontietä etelään, laiduntavat hevoset jo ulkona. Samalla aukealla seisoo myös punainen talo, vanha pihapiiri ja pihapiirissä jo harmaantunut mies.

Mies on Jukka Tommila, 100 vuotta hiljattain täyttäneen Kolin työväenyhdistyksen pitkäaikainen sihteeri, vuolukivikivitaitelija, moniosaaja.

Tommila esittelee muutamin sanoin taloansa ja sen pihapiiriä: Talo on rakennettu vuonna 1914 ja siinä on toiminut alkujaan kauppa. On aittaa ja entistä navettaa, jossa toimii nykyään Tommilan oma kivityöpaja, on pieni puro, johon Tommila kastoi saappaansa käydessään ensi kertaa ostattelemassa taloa kevättalvella 1981.

Tommila kertoo talon entisistä asukkaista, tarinaan mahtuu yksi murhakin vuodelta 1971.

– Se kulkee edelleen kylällä legendana, että kuka talon emännän Olgan todella murhasi. Kun me muutettiin tänne, saatiin kaupan päälle haamu: meidän kissa loikkasi aina sen kohdan ylitse josta Olgan ruumis löydettiin, Tommila kertoo talon menneisyyttä.

Olkoon tarina sitten totta tai ei, mutta jotain se kertoo Tommilasta, hänen suhteestaan vanhaan taloonsa, suulliseen perinteeseen ja elämään ylipäänsä. Sellaiseen harvemmin tänä päivänä enää törmää.

Päästään sisään vanhaan tupaan, jota Tommila kertoo laajennelleensa vuosien varrella. Kaikki on pieteetillä tehtyä, on vanhaa kirjahyllyä, lipastoa ja antiikkista pianoa, sekä tietenkin muutama vuolukiviuuni, joiden vuoksi Tommila oikeastaan alun perin Pohjois-Karjalaan saapui.

Teksti ja kuvat: Arto Miettinen

Lue lisää lehdestä nro 20/2017.

Share This