Kirgisiassa pärjää hyvin venäjän kielellä. Nuoret käyttävät mielellään mahdollisuuden hyväksi puhua englantia edes vähän.

Jo Moskovassa minulle sanottiin, että olen liikkeellä väärään aikaan. Lokakuu ei ole sopiva aika mennä Kirgisiaan. Etenkään ei Issyk-kulille. Sesonki on heinä-elokuussa, silloin uidaan järvessä, nautitaan sen parantavasta voimasta, lämmöstä ja vuoristoilman puhtaudesta. 

Bishkekissä, Kirgisian pääkaupungissa kuulin saman tuon tuostakin. Ihmiset säälivät minua, joka joudun nyt kärsimään kylmästä ja ankeudesta.

Puhe ihmetytti minua. Bishkekissä oli reippaasti yli 20 astetta lämmintä, kun sinne tulin ja vaikka jonain päivänä satoi lunta, suli se heti pois ja taas lämpeni. Ja vaikka ei olisi lämmennytkään – mitä sitten?

Matkustin Kirgisiaan nähdäkseni vuoret, arot ja edes häivähdyksen maailmasta, jota kirjailija Tshingiz Aitmatov on kuvannut teoksissaan. Ei niissä kuvauksissa oteta aurinkoa järven rannalla drinkki käden ulottuvilla. Onko Aitmatovin maailmaa olemassa enää häivähdyksenkään vertaa, en tiennyt. Ja jos on, miten sen löytäisin?

Bishkekissä en kuvitellut jurttia, hevoslaumoja ja aasilla ratsastavia pieniä poikia olevan. Se, että matkalla lentokentältä hotelliin näin vuoret, aroakin näytiksi, lampaita ja hevosia, oli jo ihme. Myöhemmin näin niitä lisää ja senkin, miten perinteistä kirgisialaista leipää paistetaan – vähintään häivähdys siitä, mitä hain.

Pääkaupunki on miellyttävä, kaikki käden ulottuvilla. Liput museoihin, balettiin, konsertteihin eivät maksa juuri mitään. Hyvää, edullista ruokaa saa etsimättä. Tarjolla on kansainvälisen ruuan lisäksi paikallisia herkkuja, kasvis- ja liharuokia. Selkeällä ilmalla kaiken kruunaa ympäröivien vuorten henkeäsalpaava kauneus.

Teksti ja kuva: Leila M. Luukkainen

Lue lisää lehdestä nro 4/2017.

Share This