polvijarviperheToisen maailmansodan myötä Polvijärvelle ja Outokumpuun siirtyi Neuvostoliitolle luovutetun Viipurin läänin alueelta karjalaista väestöä, jonka tuomat kulttuuriset vaikutteet rikastuttivat suuresti elämänmenoa. Heidän joukossaan saapui Suojärven pitäjän Korpijärveltä, Raja-Karjalan salojen sydämestä Nikolai Hilonen, joka 1950-luvun lopulla oli 90-vuotias mies.

Nikolai Hilonen, Agafia-vaimo ja lapset asuivat Polvijärven Kostanlahdessa. Sanomalehden toimittaja kuvasi Hilosta seuraavasti:

”Nikolai Hilosen silmät ovat siniset, katseensa avoin, hopean harmaa parta ja miehen kotkannenä toivat mieleen Kalevalan henkilöitä. Runonlaulaja Shemeikan sisaren poika hän olikin.”

Nikolain tiedetään kaataneen parikymmentä karhua, monta sutta, ahmaa ja ilvestä sekä muuta suurriistaa. Lukuisat olivat ne ”karhunkierrokset”, jotka metsästäjä Hilonen oli myynyt Pietarin ja Sortavalan herroille. Suuressa, hämärtyvän iltatunnelman täyttämässä pirtissä kertoilee metsämies muistojaan karjalankielellä.

Nikolai sanoo muistavansa kesäkuisen päivän Suojärven Korpikylässä, kun klo 12 aikoihin kesäpäivän rauhan rikkoi talon lypsykarjan hätäinen ammunta. Riensimme monissa miehin ulos, ja saimme nähdä lehmien vauhkoina juoksevan kotipihaa kohti.

Ikävä näky kohtasi miehiä, sillä kaksi lypsylehmää oli pahoin raadeltu, selkään oli tullut suuret haavat, utareet revitty ja härkävasikka poissa laumasta. Karhun tappaja sanoo, kuinka ”sisimmässä sisu kuohahti”, ja mies alkoi hetkessä toimia.

Metsästäjä Hilonen palasi kotiinsa, siepaten rihlapyssyn naulasta ja kiiruhtaen veljiensä kanssa erämaahan, kun karhukoirat juoksivat edellä. Pian saivat miehet nähdä karhun jättämiä jälkiä, jatkaen heti karhun takaa-ajoa parisen kilometriä.

Mesikämmen pahastui koirien haukunnasta, kun koirat tavoittivat karhun. Se oli aterioimassa. Kontio karjaisi ja sillä aikaa Nikolai Hilonen asettui mättään taakse tähtäysvalmiuteen. Hilonen koki elämänsä jännittävimmät hetket, sillä jos Metsän kuningas huomaisi erämiehen ennen ampumista, kävisi Nikolain kalpaten.

Teksti:Unto Martikainen

Lue lisää lehdestä nro: 19/2016 Viikko Pohjois-Karjala

Share This