Kulttuurimaisemaa  niukimmillaan.

Kulttuurimaisemaa niukimmillaan.

Mikä on maisema? Kysymys on helppo, mutta eksaktin vastauksen antaminen on varsin vaikeata. 

Nykysuomen sanakirja auttaa pulmassa:  ”jokin maanpinnan osa katsojalle näkyvänä kokonaisuutena; näköala, näkymä”.  Määritelmä sisältää myös kulttuurimaiseman, kylänäkymän, pihapiirin, kaupunkinäkymän ja varmasti myös merellisen näkymän, jossa ei ole maa-ainespintaa vähäisessäkään määrin.

Maisema on siis visuaalinen, mutta rajautuuko se vain  näköaistin suomiin mahdollisuuksiin? Tuskinpa vain. Maisema koetaan herkästi myös siihen nivoutuvana  akustisena suureena kuten  erilaisine linnunlaulun, eläinten äänien, tuulen huminan, puron solinan, sateen kohinan, ukkosen tai myrskyn, kaiunkin  monenlaisten  ääniefektien kehyksenä – onhan myös käsite ”äänimaisema” tätä monipuolista ulottuvuutta kuvaavana sanana tuttu.

Joskus aarniometsän polkua taivaltava saattaa kokea täysin äänettömän maiseman, luonnon ympäristön, jotenkin pelottavana ja  uhkaavana: tyyntä myrskyn edellä, jotakin on tapahtumassa, äänettömyys on edessä olevan poikkeuksellisen tapahtuman enteenä. Maisemassa olevan ihmisen henkinen viretilakin osallistuu itseasiassa aina tavalla tai toisella maisemakuvan tulkintaan ja elämykseen, supistaen tai rikastuttaen sitä.

Joku taas nimenomaisesti hakee mahdollisimman täydellistä hiljaisuutta, ”luonnonrauhaa”. Se onkin nykyaikana jos ei tyystin kadonnut niin ainakin koko ajan supistuva luonnonvara. Ihmisen toiminta alkaa ulottua koko maapallolla miltei sen jokaiseen kolkkaan.

Teksti ja kuva: Antti Simonen

Lue lisää lehden nrosta 52/2016

Share This