Epilepsia ei näy päällepäin, eikä se ole vienyt Päivikki Karvisen elämäniloa eikä työhaluja.

Epilepsia ei näy päällepäin, eikä se ole vienyt Päivikki Karvisen elämäniloa eikä työhaluja.

Heinävaaralaisen Päivikki Karvisen ensimmäinen epilepsiaan viittaava lapsuusmuisto on, että kesken koulutehtävien tekemisen pää yhtäkkiä kopsahtaa pöydänkulmaan niin, että pitää lähteä haavaa ompeluttamaan Tikkamäelle.

Toinen muisto on leikkimökin katolta putoaminen. Liekö kohtaus aiheuttanut putoamisen vai päinvastoin.

Nuoruus ja aikuisuus ovat menneet kohtalaisen ”normaalisti”, sairaus on pysynyt kurissa lääkityksen turvin. Kohtauksia on ollut harvoin, ja niistä on selvitty hyvin.

Aktiivisin vaihe maatalon emäntänä ja kolmen pojan äitinä Rääkkylässä ei sekään aiheuttanut mitään erityisiä tilanteita.

– Saattoi mennä kolme – neljä vuotta ilman yhtäkään kohtausta, Päivikki muistelee ja lisää, ettei esimerkiksi navettatöiden aikaa sattunut yhtään. Eikä kukaan koskaan epäillyt äidin kykyä huolehtia lapsistaan.

Avioeron jälkeen Päivikki muutti takaisin synnyinseudulleen, rakensi talon vanhempiensa naapuriin. Turvaverkko on äärellään siksikin, että uusi kumppani löytyi läheltä. Pojat ovat jo aikuisia.

Toiseksi ammatiksi jo emäntäaikana muotoutuneesta entisöinnistä ja verhoilusta oli luovuttava astman vuoksi. Kysyntää olisi, mutta taitoa voi hyödyntää enää vain satunnaisesti omiin kalusteisiin.

Siitä alkoi uuden ammatin etsintä, joka ei olekaan osoittautunut kovinkaan yksinkertaiseksi. Vaikka työvuosia on jäljellä vielä reilusti; ensi keväänä ikämittariin tulee 50 vuotta.

Monenlaista ammatillista koulutusta ylioppilastutkinnon jälkeen oli tullut jo hankittua: maataloutta Siikasalmella, perhepäivähoitaja, entisöijä, yrittäjän ammattitutkinto.

Lyhyeen päättyneet työsuhteet

Puheliaalle, iloiselle ja aktiiviselle Päivikille kaikin puolin sopivalta tuntui myynnin ammattitutkinto. Kaikki menikin loistavasti, harjoittelupaikoissakin tuli myönteistä palautetta sekä esimiehiltä että asiakkailta.

Päivikki Karvinen oli määräaikaisella sopimuksella kaupassa töissä, ja kesätöitä oli jo puheissa luvattu. Mutta sitten tuli kohtaus töissä, eikä uutta työpätkää enää sitten tarjottukaan.

Seuraava työ oli siivoojana läheisessä tuotantolaitoksessa. Kaikin puolin sopivalta tuntuvaa: itsenäinen työ, jota pystyy itse säätelemään. Vastaavaa työtä kuitenkin tarjoutui toisessa tuotantolaitoksessa Joensuussa, ja entisestä tuli irtisanouduttua.

Uudessa paikassa neljän kuukauden koeaika läheni loppuaan, työterveystarkastuksessa todettiin kaiken olevan kunnossa ja sovittiin vielä työolosuhteiden kartoitus.

Mutta sitten tuli kohtaus vapaa-ajalla. Tällä kertaa kohtaukselle oli selityskin: lääke oli unohtunut ottaa. Siitä seurasi puolentoista viikon sairasloma.

Lepääminen on parasta lääkettä, mutta liikkuakin pitää. Niinpä Päivikki päätti loman loputtua lähteä testaamaan työkuntoaan tansseihin.

– Se oli se virhe, hän arvelee. Työkavereita ja ylempi esimies sattui nimittäin illan aikana paikalle.

– Lienen horjahdellut, kun kohtauksen jälkeen meno voi olla epävakaata, vaikka epilepsian vuoksi olen ikäni alkoholista kieltäytynyt.

Seuraavan viikon alussa toi esimies henkilökohtaisesti lapun kouraan. Työsuhde päättyi koeajalla siltä seisomalta, kesken aiemmin sovitun ja hyvin edenneen työolosuhteiden kartoituksen.

Teksti ja kuvat: Riitta Mikkonen

Lue lisää lehdestä nro 30/2016.

Share This