Pikkuvarpunen, ”paluumuuttaja”, on helposti tunnistettavissa tummasta poskilaikusta.

Tunnettu ja arvostettu lintutieteilijä Einari Merikallio julkaisi 1955 melko kattavan tutkimuksensa Suomessa pesivistä linnuista levinneisyys- ja runsaustietoineen. 

Pikkuvarpusen osalta siitä löytyy mielenkiintoinen tieto, jossa lintu osoitetaan poikkeuksellisen kaakkoiseksi lajiksi sikäli, että nykyisen Suomen alueella pesivää kantaa ei juurikaan luotettavasti ollut todettu. Lajia koskevassa lyhyessä tekstissä pidettiin mahdollisena, että Parikkalassa, Kiteellä ja Tohmajärvellä olisi ollut esimerkiksi 1933 pesiviä pareja ehkä neljä.  Syynä tähän tutkija arveli olevan sen, että kotivarpunen (nykyään varpunen, Passer domesticus) olisi isompana ja siten voimakkaampana lajina syrjäyttänyt kilpailussa sukulaislajinsa metsävarpusen (nykyään pikkuvarpunen, Passer montanus).

Pikkuvarpuskantamme tuli siten  kokolailla totaalisesti luovutetuksi Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden mukana.

Pikkuvarpusen suomenkielisenä nimenä oli meillä jo mainittu ”metsävarpunen”, jota nimeä viimevuosisadan alkupuolen lintukirjoissa kritikoitiin virheelliseksi sen vuoksi, että nimi ei vastannut luonteikkaasti lajin elintapoja: vaikka lintu sinällään varsin mieluusti touhusi pensaissa ja puissa, niin eipä juuri koskaan itse metsässä, vaan latojen ja riihien läheisyydessä ja siten metsän reunassa.

Pikkuvarpusen ruokalista on kutakuinkin sama kuin varpusen eli käsittää jyviä, siemeniä, silmuja, taimia ja luonnollisesti myös hyönteisiä. Se on myös isoisemman mukaisesti kolopesijä. Vanhemman lintukirjallisuuden kuvauksissa pikkuvarpusen mainitaan usein esiintyvän varpusparvissa ruokailijana, varsin uskollisesti pariskuntana, koiras ja naaras: jos toinen niistä siirtyi ruokailuparvesta hieman etäämmälle, toinen seurasi heti perässä, vaikka muu parvi jäi jatkamaan syömistään – usein hevosen lantakokkareilla.

Teksti ja kuva: Antti Simonen

Lue lisää lehden nrosta 13/2017.

Share This